Mulla on uskomattoman mukavat pomot ja työkaverit. Kuten vaikkapa Oulun Riku ja Helsingin Janne. Viime viikolla avauduin eräästä asiasta pojille ja he kuuntelivat. Näin se tarina meni.
Olin tässä jokunen aika sitten työreissulla. Olin saanut yhteyshenkilön tiedot, jonka tuli olla minua paikalla vastassa kun saavun. Tavaraa minulla oli mukana yllin kyllin ja kantoapuakin tarvitsin. Perillä minua odotti kuitenkin vastahakoinen, epämiellyttävä, töykeä ja jopa röyhkeä naishenkilö. Ystävällisesti esittäydyin, kannoin tavaroitani yksin sen verran mitä pystyin ja jutustelin naiselle niitä näitä. Yritin niin sanotusti "rikkoa jäätä" , siinä kuitenkaan onnistumatta. Pyysin myös apua tavaroideni kantamisessa, mutta turhaan. Kieltäydyttyä auttamisesta hän ei myöskään ollut valmis auttamaan minua avun etsimisessä. Olinhan tullut ihan uuteen paikkaan enkä tuntenut taloa lainkaan, saati päässyt siellä kulkemaan. "Saat hoitaa tämän homman nyt ihan kuules tyttö omin päin", hän sanoi, kun mietin mitä tekisin kun kanto-apua ei tuntunut aluksi löytyvän. Onneksi päivän varrelle sattua sopivasti muita avuliaita, joten sain kuin sainkin kaikki tavarani taloon sisään tullessani ja lähtiessäni taas ulos. Päivän aikana hän osoitti useaan kertaan, kuinka hankala asia tämä minun saapumiseni heille päivän ajaksi oli. Hänenhän täytyi avata minulle ovi päivän aikana ainakin sen seitsemän kertaa. Olin totaalisesti pilannut hänen koko työpäivänsä ja aikatalunsa. Ihan vain saapumalla paikalle. Kuinka hankalaksi meidän oikein piti hänen elämänsä vielä tehdä?
Lähtiessäni vielä kättelin hänet, hymyilin edelleen, kiitin avusta ja toivotin mukavaa kevään jatkoa. Hän sanoi: "Hyvää jatkoa sinne Ouluun", ja löi oven kiinni suoraan nenäni edestä.
Pakko tunnustaa, että startatessa autoa, kyyneleet melkein valuivat poskilleni. Ei siksi, että Heliä olisi nyt kohdeltu töykeästi ja Helille oli tullut paha mieli... Ei. Vaan olin surullinen tämän naisen puolesta. Minulle tuo työpäivä oli vain yksi työpäivä, jonka aikana tunsin itseni enemmän ei-toivotuksi vieraaksi kuin koskaan ennen, mutta hänen täytyy elää näiden asioiden kanssa päivittäin. Pettymys, katkeruus, ärsytys ja jopa viha paistoivat niin selkeästi hänen kasvoiltaan ja käytöksestään. Suoraan sanoen, en ollut uskoa korviani ja silmiäni kun olin hänen kanssaan tekemisissä. Kuinka joku voi käyttäytyä tuntemattoman seurassa näin?
Päivän pelasti kuitenkin se, että sain purkaa tuntojani Jannelle puhelimessa, joka jaksoi kuunnella huoliani ja ajatuksiani tämän naisen kohtaamisesta. Ja samana päivänä heti päivän päätteeksi sain kummitytöltä n. 10 minuutin halauksen, joka oli täynnä innostusta, iloa, odotusta ja rakkautta. Kaikkea muuta mitä tämä kohtaamani nainen viestitti ympärilleen. Onko niin, että ikäviä asioita vain tapahtuu hänelle ( kuten tämäkin kamala päivä jolloin pirteä liikunnanohjaaja saapui työpaikalle suorastaan rääkkäämään heitä ??!! ) ? Ja samalla muut tanssivat ruusunlehdillä? Vai onko hänenkin elämänlaatunsa kiinni asenteesta ja tavasta kohdata asiat ? Sitä saa mitä tilaa?
Myöhemmin ajattelin... Aamulla herätessäni minulla on kaksi mahdollisuutta: Olla onnellinen tai onneton.
Minä ainakin päätän olla onnellinen.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti