Aivan hyvin voin!

Olin neljä päivää Helsingissä. Eli minulla oli paljon aikaa seurata ihmisiä bussissa, metrossa, lentokoneessa ja jouluostoksilla. Siellä ihmisvilinässä maalaistytön mieleen nousee hassuja ajatuksia. Olisiko liian radikaalia yleistämistä, jos arvioisin monen lottokansalaisen viikon menevän seuraavanlaisesti?

Maanantai: Viikkoon on hankala startata. Viikonloppuna on ehkä tullut vähän herkuteltua ja olo on mitä epä-energisin. Kuitenkin pitäisi taas aloittaa se liikunta. Mieluusti mitä kovempaa, sitä kovempaa. Olo on vähän plösö, ehkä jopa krapulainen. Hankaluutta terveemmän viikon aloittamiseen tuo se, että ei oikein tiedä mistä aloittaa ja mikä olisi järkevintä ja tehokasta. Huokaus.

Tiistai: Työviikko käynnistyi. Jotenkin arki saatiin kuin saatiinkin taas rullaamaan. Jumppaan tai salillekin ehkä ehdittiin. Ehkä ensimmäistä kertaa tälle vuodelle, ehkä vanhasta tottumuksesta, ehkä omasta tahdosta ehkä kaverin kannustamana tai sen takia, että ”pitäis saada tätä painoakin alas, kun selkäkin jo krakaa.”

Keskiviikko: Kokonaiset kaksi päivää arkea takana. Huh. Hirveä kiire töissä. Ja ulkonakin on pimeää. Äh. Nyt ottamaan omaa aikaa telkkarin ja sohvan seuraan. ”Mä oon niin ansainnut tämän!”

Torstai: Jes, kohta on viikonloppu. Vielä pari päivää sinnittelyä ja sitten saa huilata vähän. Vielä täytyy kuitenkin rutistaa hetki. Kaveri pyysi jumpallekin. Joku pumppi se oli. Kuulemma tehokasta. Pakko kai se on lähteä.

Perjantai: Jes. Viikonloppu ja vapaus. Vihdoinkin voin unohtaa velvoitteet…

Uskoisin, että moni suomalainen harhailee viikosta toiseen vastaavanlaisessa mielentilassa. Toki mukaan mahtuu niitä toisenlaisiakin viikkoja. Välillä ollaan flunssassa, välillä liikutaan 6 kertaa viikossa, välillä saldo on pyöreä nolla. Välillä karpataan, skarpataan ja välillä todetaan, että onhan oluessakin proteiinia.

Eikö olisi hienoa, jos olisi mahdollisuus oppia itse suunnittelemaan omaa liikkumista, tehdä siitä järkevää ja suunnitelmallista? Oppia ymmärtämään mistä oma hyvinvointi koostuu? Ymmärtäisi kehoaan paremmin, tietäisi miten kannattaa liikkua kun haluaa painoa pois? Tai miten liikkua kun haluaa massaa lisää? Eikö olisi hienoa jos voisi itse päättää omasta hyvinvoinnista? Vaikka työ rasittaisi ja kotona työ ei tekemällä loppuisi?

Tiesitkö, että tämä kaikki on mahdollista? Voit ottaa ohjat OMIIN käsiisi! Sinustahan voisi tulla oman hyvinvointisi paras asiantuntija! Hyvinvointi on kaikkien etuoikeus eikä sen esteenä ole yleensä kuin elämäsi pääroolin esittäjä eli SINÄ. Sinusta se on kiinni. Aivan hyvin voit voida hyvin!

Rakas työkaverini Jorma Vaara kertoi:

Kaveri pyysi häneltä kunto-ohjelmaa. ”Tee Jore mulle sellanen tehokas kunto-ohjelma.” Täydennyksenä hän vielä huikkasi ”Sellainen mun TÄMÄN hetkiseen elämäntilanteeseen sopiva ohjelma”. Jore vastasi: ” Ai… Onko olemassa muunkinlaisia ohjelmia?” Mies havahtui. Niinpä. Ainoa oikea tapa liikkua on tehdä se itselle parhaalla tavalla. Tehokkainta on liikunta joka tulee tehdyksi ja jokainen on oman onnensa seppä.

Alkuvuodesta lehdet pursuavat  ”Tee edes tämä” –vinkkejä:

Minun listani 2012:

Tee edes nämä:

1)      Pese hampaat joka päivä.

2)      Hymyile.

3)      Osallistu Trainer4You Hyvinvointivalmentaja –koulutukseen.

4)      Nauti elämästä.

Get out of the comfort zone!

Klo 5.30: Herätyskello soi. Olin illalla ajatellut (päättänyt), että käyn salilla juoksumatolla juoksemassa n. 30 min ja sen jälkeen ehdin vielä liikuntakeskus Hukan aamujoogaan. Klo 5.30. Torkutan. Aika nopeasti teen päätöksen siitä, että käyn juoksemassa myöhemmin. Torkutan taas. Ja vielä kerran. Mutta en nukahda enää uudelleen. 

Klo 6.09 : Ylös ja menoksi. Aamujooga odottaa. (Torkuttaminen on muuten ihan tyhmää.)

Klo 6.26: Auto on onneksi lämmin. Ajan vähän liian lujaa ehtiäkseni tunnille. Toisaalta houkuttaisi käydä juoksemassa niin, että jalat uupuu, hiki virtaa ja hengitys on puuskuttamista. Mutta ei. Lupasin Ridelle eilen, että tulen.

Klo 7.00: Ehdin kuin ehdinkin tunnille, kun kello on juuri pykälässä. Otan maton, istahdan alas ja alan nauttimaan lämpöjoogasta, salin lämpötilan ollessa lähempänä 40 astetta. Omatunto kolkuttaa vieläkin hieman, kun en käynyt juoksemassa. Mutta mikäs tässä ollessa: Kehoa huoltava harjoittelu käy minulle hyvinkin pienestä haasteesta.

Klo 7.03: Tunti alkaa: Kiertoja, taivutuksia, rullauksia, ojennuksia, tasapainoa, koordinaatiota, voimaa, kehonhallintaa... Ja toistoja toistojen perään. Ohjaajana toimii Tanskasen Ride, joka palkittiin tänä vuonna yhtenä "Arjen sankarina" Oulussa. Ja sitä hän totisesti onkin. Itsellekin tuli hieman sankarillinen olo tuon tunnin jälkeen: Itselleni on helpompaa mennä lujaa, kovemmilla tehoilla, musiikin rytmittäessä tekemistä... Mutta välillä on hyvä pysähtyä kuuntelemaan omaa kehoa: Mitä on tullut tehtyä viime aikoina? Mitä EI ole tullut tehtyä viime aikoina tai jopa kuukausina tai vuosina? Taipuu, taipuu... Joka uloshengityksellä hieman alemmaksi.

8.00: "En ole oikein joogaihminen", olen joskus jollekin sanonut. Nyt olen ainakin Hukan lämpöjooga-ihminen. 

Kokeile hyvä ihminen, kokeile.

Namaste.

Nyt kipristää

Mä en kestä. Mä oon niiiiiin herkkis. 

Sanon aina miehelle, että ”nyt kipristää” kun alkaa olla pala kurkussa ja meinaa alkaa itkettämään. Silloin täytyy saada halaus. Silloin nenänpää alkaa punoittamaan, silmäkulmat kostuu ja ääni alkaa väristä. Joskus ei tarvi paljoakaan kun kipristely pukkaa päälle. 

Vasta jokunen viikko sitten katsoin Maajussille morsian –ohjelmaa ja tajusin, että taisinpa vähän ihastua siihen Maajussi -Hansiin. Ja miksi?  No, kun se sanoo niin söpösti, että ”Juu-u.” Ja nenää kipristi, kun se puhui rakkaudesta. Ja tänään kun katsoin sivusilmällä Salatut elämät, niin tuli tosi paha mieli kun Seppo Taalasmaa itki. Mä en kestä.  Ja nämä on siis niitä sarjoja mitä en ihan oikeasti edes säännöllisesti seuraa.

Joskus kun mies sanoo mua muruksi tai kertoo hauskan jutun, niin silloinkin saattaa nenää kipristää. Joskus se vaan iskee vasten kasvoja: Se tykkää musta. Tai kun kummityttö hyppää kaulaan ja halaa suurella antaumuksella. Silloinkin kipristää. Joskus kun oikein väsyttää ja tuntuu, ettei kukaan ymmärrä ja ei jaksa mitään… Sieltä se kipristely taas tuli. Ja kun kuuntelen herkkiä biisejä, niin nekin kipristää. Jestas, taasko?

Kuitenkin… kuitenkin… Luin jostain, että itkun kautta kehosta purkautuu myrkyllisiä aineita. Hengitys syvenee ja kehosta vapautuu jännityksiä. Itkeminen iltaisin parantaa kuulemma tunne-elämää, lievittää stressiä, parantaa vastustuskykyä ja näköä… Tiesitkö, että on myös olemassa ääneen itkijöiden yhdistys? Onkohan sinne joku itkuraja?

Onneksi minulla on rakkaita, jotka pitävät huolta siitä,
että kipristely saa muuttua itkuksi.

Hyvä ystävä on murheita estävä, mutta samalla myös kyynelpesun kestävä. 
Kiitos ystävät!

Hyvinvoinnin hinta

Mulla hajosi auto. Kyllähän se söi naista. Olin juuri menossa starttaamaan uuden yritysryhmän ohjaustapaamista ja STOP. Auto sammahti. Ihan odottamatta. Onneksi ihana työkaveri Anu oli lähellä auton kera. Hengästyneenä, parin sadan metrin juoksupätkän ottaneena hain Anulta avaimet, jumppakamojen siirto autosta toiseen ja menoksi. Kaikki meni lopulta hyvin. Pientä säätämistä, mutta silti hyvä päivä.

Muutama päivä myöhemmin sain tuttavani kautta pyynnön tehdä hänen tutulleen kunto-ohjelman. Luonnollisesti olin mielissäni. Mahtavaa! Jälleen on joku päättänyt järkevöittää kuntoiluaan, aloittaa sen ja vieläpä pyytää siihen apua alan ihmiseltä. Asian edetessä selvisi kuitenkin, että henkilö ei halua maksaa ohjelmasta mitään. Jahas. Että näin.

Mietitäänpä.. Minkä hinnan asettaisin omalle hyvinvoinnilleni? Kuinka monta nollaa luvusta löytyisi? Kuinka paljon rahaa vuodessa tai kuukaudessa käytetään auton huoltoon? Vakuutuksiin? Puhelinlaskuihin? Jokunen vuosi sitten olisin saattanut kunto-ohjelmia ilmaiseksi tehdäkin puolitutuille, mutta en enää. Kukas se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse? Jos autohuollon kaveri saa työstään palkan niin miksi en minäkin? 

Miksi hyvinvointiin sijoitettu raha kirpaisee enemmän kuin parin tonnin huolto autolle? Omaan hyvinvointiin sijoitettu raha kun tulee korkojen kera aina takaisin. Sehän on paras sijoitus ikinä!

Vaikka auton hajoaminen harmitti, niin SILTI... Juostessa avaimia hakemaan, olin samalla iloinen. Juoksin. Oma kone oli onneksi kunnossa.

Nautiskelu sallittu

Mulla oli hyvä päivä tänään. Tavallinen, mutta hyvä. Aamu starttasi aamutreenillä: 30 min juoksua ja 15 min keskivartalo-setti. Bueno. Töissä tuntui, että asiakas sai juuri sitä mitä toivoikin. Töiden jälkeen hieman asioiden hoitelua ja pakkaamista tulevaa muuttoa varten (tämä muuten tapahtuu jo ihan rutiinilla), ruoanlaittoa ja kotihommia. Sitten vielä moottoripyörän selkään ja kuutamoa kohti. Mahtavaa!

Ennen ajelua mietin kuitenkin: Jäisikö vai lähtisikö? Ja päätin, että kyllä me lähdetään. Kamppeet niskaan ja menoksi! Toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä sohvalle.

Myönnän, että olen välillä aikamoinen telsun tuijottaja. ”Ai että! Täydelliset naiset! Oih! Frendit! Tää on niin huippu jakso!” Nyt olen kuitenkin päättänyt nostaa ahterini sohvalta. En siksi, että töissä ja mediassakin on puhuttu istumisen piilevistä vaaroista, vaan myös sen takia että on paljon asioita mitä menetän sohvalla möllöttäessä. Vai muisteleeko joku muka viiden vuoden kuluttua, että ”Kylläpäs se vuosi 2011 olikin vaan hyvä vuosi kun silloin tuli telkkarista se ja se…”? Kysyn vaan.

Tietysti telkkarin katsominen on mukavaa ja tulee välillä ihan tarpeeseenkin, mutta itse olen nyt tehnyt henkilökohtaisen lupauksen vähentää sitä. Sen sijaan aion lisätä sellaisia asioita mistä tulen ja myös JÄÄN hyvälle tuulelle. Kuten vaikkapa tuo moottoripyörällä ajelu muruseni kanssa tai aiemmin mainitsemani aamutreeni. Kyllä tekee kutaa, ystävät hyvät.

Jonkun viisaan olen kuullut joskus sanovan: ”Harvemmin kehitymme missään, jos meillä ei ole kivaa sitä tehdessä. ” Tehdään siis sellaisia asioita mistä nautimme ja minkä muistamme vielä vuosienkin kuluttua.

Ja jaksaa ja jaksaa… Varoitus ! Jumppaohjaajan postaus.

Pitkästä aikaa täällä taas. 

Tauko ei suinkaan ole tarkoittanut sitä, ettei olisi mitään kerrottavaa.

Päinvastoin.

Joskus niinkin paljon, ettei saa oikein kiinni kokonaisuudesta.

Kesän aikana olen tehnyt taas kevättä enemmän ryhmäliikunnan ohjausta. 

Ja olen nauttinut siitä täysin siemauksin.

Ensimmäisen aerobic-tuntini ohjasin syksyllä 2003. Noin kahdeksan vuotta sitten. En muista tuosta tuosta tunnista paljoa. Paitsi koreografian. Ja sen muistankin täydellisesti. Aloittelevana ohjaajana treenasin sarjaa päiväkausia omassa huoneessani. Hiki päässä, samaa biisiä jankaten, repeat –nappia kuluttaen. Niin, että muu perhe oli tulla hulluksi. Oma ajatus ohjaajan työstä oli kuitenkin siinä vaiheessa se, että jos en osaa sarjaa täydellisesti, niin minusta ei ole ohjaajaksi. Muita asioita en edes ehtinyt ajatella… Mutta auta armias jos askeleet menevät väärin ensimmäisellä tunnilla. Siitä ei Kälviän naisvoimistelijat tykkäisi. Se olisi tälle tytölle ”Kiitos ja näkemiin. Hyvää loppuelämää.” Näin Minä ajattelin.

Jotain tuli kuitenkin ehkä tehtyä oikein ja itsestäkin se tuntui hyvälle, kun ohjaan kerran edelleen. Askelista ja koreografioista en jaksa enää ottaa liikaa paineita. Olen sitä mieltä, että jos aina ohjaisi kaikki tasan suunnitelman mukaan, olisivat tunnit usein aika tylsiä. Ja koska oma pelisilmä asiakkaiden, tuntien ja oman toiminnan suhteen on koulutusten ja vuosien varrella kehittynyt, niin en koe että niistä pitäisi paineita liikaa ottaakaan. 

Ohjaajan rooli on laajempi kokonaisuus, kuin mitä voisi kuvitella. Sen olen oppinut tuosta vuodesta 2003 lähtien. Ja muistan sen joka kerta, kun asetan mikkivyön lanteille ja kuulen ääneni salissa. Liikkeiden opettaminen, näyttäminen, sanallisten ohjeiden antaminen, fiiliksen nostattaminen ja esiintyminen. Nämä ovat tärkeitä piirteitä ohjaajassa. Mutta mikä erottaa hyvän ohjaajan erinomaisesta? Siinäpä vasta kysymys. Jokainen vastaaja ja asiakas vastaisi tähän todennäköisesti eri tavalla.

Kuitenkin… Jos ajatellaan niin päin, että miksi asiakkaat saapuvat jumpalle? Heillä on yleensä jokin tavoite. Maali ja päämäärä, mitä kohti he pyrkivät. He tekevät töitä tavoitteensa eteen (mm.saapuvat ko.tunnille). He haluavat apua tavoitteen saavuttamiseen. Ja tässä vaiheessa ohjaaja astuu kehiin. Ohjaajan tehtävä on viedä asiakasta tavoitetta kohti.

Kun asiakas tunnin jälkeen tulee kysymään liikunnasta, liikkeistä, kertomaan omista tuntemuksista ja avaa sinulle omia ajatuksia, on ensisijaisen tärkeää kuunnella ja olla asiakkaan tukena. Ilman riittävää koulutusta ja oma-aloitteisuutta en tietäisi mitä tehdä tai sanoa. On huomattavasti helpompi seistä omien sanojen ja tekojen takana, kun tietää mitä tekee, teettää ja suustansa päästää.

Kyse ei suinkaan ole Seuraa johtajaa –leikistä. Se nostaako asiakas oikean käden ylös, vaikka koreografiassa lukisi vasen, on vähemmän tärkeää kuin se, että käsi yleensäkin NOUSEE ylös. Motivointi ja perusteleminen pitää ihmisen liikkeessä. Hetken aikaa kaikki jaksavat tehdä ohjaajan ohjeiden mukaan asioita, mutta entäs kun sohva ja salkkarit houkuttelevat enemmän kuin jumppaan lähtö? Silloin ratkaisee se, onko ohjaaja kertonut MIKSI teemme näin!

Myös Personal Trainerin työssä kohtaamme näitä asioita usein. Ja vaikka ryhmäliikunnanohjaajan ja Personal Trainerin työssä on eroja, yhdistää näitä molempia aloja kuitenkin ihmiset ja heidän tukeminen. Ryhmäliikunnanohjaajan työtä tekevä Personal Trainer on kullanarvoinen sekä asiakkaille, että myös Personal Trainerille itselleen, sillä se mahdollistaa asiakkaan kokonaisvaltaisen tukemisen sekä Personal Trainer -yrittäjälle itselleen potentiaalisten asiakkaiden kohtaamisen.

Huh. Tulipas taas avauduttua tästä(kin) asiasta. Kiitos ja anteeksi.

Jos haluat kurkistaa ensimmäisen aerobic-sarjani musiikkiin, kannattaa avata seuraava linkki: http://www.youtube.com/watch?v=dp6pakCggX8

Adrenaline is all you need, baby !

-Heli-

Tapansa kullakin.

Tiedätkö sen tunteen, kun sinusta tuntuu että tämä erikoinen tapasi on varmaan aika erikoinen, mutta sitten kun otat asian (ehkä hieman ujostellenkin) jonkun kanssa puheeksi...Löytyy paljon samanlaisia ihmisiä !

1) Kun tulen töistä kotiin, puran laukkuni AINA. Vaikka tiedän, että seuraavana aamuna laitan samat tavarat samaan kassiin, niin silti. Toimin samalla tavalla aina, tulin sitten töistä tai ulkomailta. Oli kellonaika sitten klo 16.00 tai 04.00. Tämä luo mielestäni sopivaa järjestystä. 

Joku voisi ajatella: "Mitä ajan tuhlausta!" 

Minä ajattelen: Ihminen tarvitsee myös rutiineja. 

2) Minulla on oma talokirja. Eli kansio, johon leikkelen sisustus- ja muista lehdistä ideoita tulevan taloni sisustukseen. Joskus ideat ovat aika hullujakin ja todennäköisesti en tule käyttämään puoliakaan näistä. 

Joku voisi ajatella: "Mitä hullua! Ehdit kuitenkin muuttamaan mieltäsi ainakin sata kertaa ennen kuin talon kivijalkakaan on kasassa" 

Minä ajattelen: Unelmointi itsessään on ihanaa ja hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. 

3) En ikinä malta odottaa lahjojen antamista juhlapäivään saakka. Ostan usein lahjat hyvissä ajoin ja sitten ne odottavat eteisen pöydällä antamista. Vaatii todella paljon pinnistelyä, että maltan odottaa h-hetkeen. Miehellenikin annoin huomenlahjan viikkoa ennen häitä. 

Joku voisi ajatella:" Eihän tuossa ole mitään järkeä! Lahjat annetaan juhlapäivänä." 

Minä ajattelen: Eihän se haittaa jos lahja tulee joskus etuajassa. Sitä paitsi mieheni mielestä tämä on söpö piirre minussa.

Sunnuntain helinä:

Oletteko ajatelleet, että jos hulluuteen osallistuu riittävän monia, siitä tulee aivan normaalia?

- Majolin Pierre-

Minkä taakseen jättää...

Joskus blogia kirjoittaessa tuntuu, että kannattaako kirjoittaa. "Tämäkin asia, kannattaakohan tätä nyt ikuistaa tänne nettiin?... Mitä ne musta oikein ajattelee... Loukkaantuuko joku tai ymmärtääkö väärin...?" Joskus on kuitenkin pakko vaan antaa asioiden tulla. Sanon usein, että olen nainen jolla ei ole salaisuuksia. En voi pitää asioita sisälläni, vaan jaan ilot, surut, murheet, turhautuneisuuden tai innostuneisuuden lähipiirilleni. Jokainen saa siitä kyllä osansa... Uskoisin.

Opiskeluaikoina muistan kuinka lehtorimme Heikki Hannola Rovaniemen AMK:sta sanoi meille: "Katsokaa ympärillenne. Täällä luokassa saattaa istua henkilö, jolle haette töihin tulevaisuudessa. Kannattaa siis miettiä kuinka opiskelette, käyttäydytte ja millaisen kuvan itsestänne annatte." 

Minkä taakseen jättää sen edestään löytää, sanotaan. Ja olen aina uskonut tähän sanontaan ja pyrkinyt myös toimimaan sen mukaan. Uskon, että positiivinen ja miellyttävä käytös, asenne ja vaikkapa hymy maksavat itsensä takaisin vielä kymmenenkin vuoden päästä. "Life's like a box of chocolates, you never know what you're gonna get." Elä hetkessä, mutta muista että tämä päivä vaikuttaa myös huomiseen ja huominen ensi viikkoon. Ensivaikutelmankin voi tehdä vain kerran.

Muutaman kerran on minullakin tullut eteen tilanne, jossa muut olisivat odottaneet minulta valintaa: Kumman ystävän valitset? Kenen kanssa teet yhteistyötä? Missä salilla treenaat? Pari kertaa omat valintani ovat suututtaneetkin muita, mutta en ole tapojani muuttanut. Olen edelleen ystävä molempien henkilöiden kanssa, jotka eivät voi sietää toisiaan, vaikka siinä hetkessä tuntui olevan liki mahdotonta että toisen ystävän vihamies voisi olla minun ystäväni. Teen edelleen yhteistyötä useampien tahojen kanssa, jotka ovat toistensa "kilpailijoita" ja treenaan siellä missä se parhaimmalta tuntuu tai aikatauluun sopii. Deal with it. I know I will.

Haluaisin uskoa, että voi elää onnellisesti ilman että pitää "valita puolta" tai poltella siltoja takanaan. Haluaisin elää niin, että mitä tai ketä tahansa eteen tuleekaan, voin olla varma siitä, että olen toiminut niin, että vihanpitoa ei ole tai uusille kokemuksille ja unelmien toteuttamiselle ei löydy esteitä. 

Vielä tähän loppuun Kiitos Jorelle, joka on entinen luokkakaverini ja tietysti myös hyvä ystävä. Kolme vuotta sitten Jore oli kehunut minua nykyiselle työnantajalleni. 

Ja tässä sitä nyt ollaan. Ehkä jotain tuli tehtyä myös oikein.

Onnekasta, mutta yksinkertaista.

 

(Kuva: Jore ja minä Sauvaliikunta -kirjan kuvausreissulla 2009)

Unelmia, muttei toimistohommia

Eilen ajellessani Rovaniemeltä Kokkolaan, tuli radiosta pitkästä, pitkästä aikaa Titanic -elokuvan tunnari: My heart will go on. Muistan tuon elokuva –illan kuin eilisen.  Päätimme kaverini kanssa mennä katsomaan tuota elokuvaa, kun kaikki olivat niin kehuneet sitä. Meillä oli mukana jotain herkkuja, kuten karkkia, ja myös nenäliinoja. Olimme siis jo varautuneet parkumiseen. Herkut ja nenäliinat ostimme Kokkolan Citymarketista ja sitten menoksi. En silloin uskaltanut paljastaa, mutta oikeasti en tainnut edes tietää mikä Titanic oli. Ainoa mitä tiesin, oli se, että kyseessä oli elokuva suuresta rakkaustarinasta ja varauduin pillittämään kuin viimeistä päivää. Oikein odotimme kaverin kanssa suurten tunteiden iltaa. Ja kuka muka väitti, että sivistymiseen tarvitaan koulun penkillä kököttämistä? Elokuvan jälkeen tiesin, että Titanic oli laiva, joka upposi ja Leonardo DiCaprio oli söpö. Mikä valaistuminen! Olin tuolloin 12v. ja totaalisen rakastunut tuohon siloposkiseen filmitähteen. Juttelimme kaverin kanssa tuona iltana yömyöhään tästä Leonardosta ja tuntui, että ei olisi yhtään mahdotonta että jompikumpi meistä menisi hänen kanssaan joku päivä naimisiin. 

Ei voi tietää. Kyllähän ne ihmiset matkustelee ja tapaa ihmisiä. Niin se vaan menee.

No… Tiedättekin miten sitten kävi. Leonardon kiertue ei osunutkaan Kälviälle. Mutta muistan tuon illan aina kun kuulen tuon biisin ja tulen noista muistoista niin hyvälle tuulelle. Ja unelmointihan ei mene koskaan hukkaan. Joten… Ole rohkea ja unelmoi niin että päätä huimaa. Kun löydät sateenkaaren pään, se tuntuu sydämessä, aivoissa ja varpaissa.

Ihanaa ja unelmoinnin täyteistä viikonloppua kaikille !

(kuva: Juliste, jota tuoíjotettiin päivät ja yöt)

Sitä saa mitä tilaa?

Mulla on uskomattoman mukavat pomot ja työkaverit. Kuten vaikkapa Oulun Riku ja Helsingin Janne. Viime viikolla avauduin eräästä asiasta pojille ja he kuuntelivat. Näin se tarina meni.

Olin tässä jokunen aika sitten työreissulla. Olin saanut yhteyshenkilön tiedot, jonka tuli olla minua paikalla vastassa kun saavun. Tavaraa minulla oli mukana yllin kyllin ja kantoapuakin tarvitsin. Perillä minua odotti kuitenkin vastahakoinen, epämiellyttävä, töykeä ja jopa röyhkeä naishenkilö. Ystävällisesti esittäydyin, kannoin tavaroitani yksin sen verran mitä pystyin ja jutustelin naiselle niitä näitä. Yritin niin sanotusti "rikkoa jäätä" , siinä kuitenkaan onnistumatta. Pyysin myös apua tavaroideni kantamisessa, mutta turhaan. Kieltäydyttyä auttamisesta hän ei myöskään ollut valmis auttamaan minua avun etsimisessä. Olinhan tullut ihan uuteen paikkaan enkä tuntenut taloa lainkaan, saati päässyt siellä kulkemaan. "Saat hoitaa tämän homman nyt ihan kuules tyttö omin päin", hän sanoi, kun mietin mitä tekisin kun kanto-apua ei tuntunut aluksi löytyvän. Onneksi päivän varrelle sattua sopivasti muita avuliaita, joten sain kuin sainkin kaikki tavarani taloon sisään tullessani ja lähtiessäni taas ulos. Päivän aikana hän osoitti useaan kertaan, kuinka hankala asia tämä minun saapumiseni heille päivän ajaksi oli. Hänenhän täytyi avata minulle ovi päivän aikana ainakin sen seitsemän kertaa. Olin totaalisesti pilannut hänen koko työpäivänsä ja aikatalunsa. Ihan vain saapumalla paikalle. Kuinka hankalaksi meidän oikein piti hänen elämänsä vielä tehdä?

Lähtiessäni vielä kättelin hänet, hymyilin edelleen, kiitin avusta ja toivotin mukavaa kevään jatkoa. Hän sanoi: "Hyvää jatkoa sinne Ouluun", ja löi oven kiinni suoraan nenäni edestä.

Pakko tunnustaa, että startatessa autoa, kyyneleet melkein valuivat poskilleni. Ei siksi, että Heliä olisi nyt kohdeltu töykeästi ja Helille oli tullut paha mieli... Ei. Vaan olin surullinen tämän naisen puolesta. Minulle tuo työpäivä oli vain yksi työpäivä, jonka aikana tunsin itseni enemmän ei-toivotuksi vieraaksi kuin koskaan ennen, mutta hänen täytyy elää näiden asioiden kanssa päivittäin. Pettymys, katkeruus, ärsytys ja jopa viha paistoivat niin selkeästi hänen  kasvoiltaan ja käytöksestään. Suoraan sanoen, en ollut uskoa korviani ja silmiäni kun olin hänen kanssaan tekemisissä. Kuinka joku voi käyttäytyä tuntemattoman seurassa näin? 

Päivän pelasti kuitenkin se, että sain purkaa tuntojani Jannelle puhelimessa, joka jaksoi kuunnella huoliani ja ajatuksiani tämän naisen kohtaamisesta. Ja samana päivänä heti päivän päätteeksi sain kummitytöltä n. 10 minuutin halauksen, joka oli täynnä innostusta, iloa, odotusta ja rakkautta. Kaikkea muuta mitä tämä kohtaamani nainen viestitti ympärilleen. 

Onko niin, että ikäviä asioita vain tapahtuu hänelle ( kuten tämäkin kamala päivä jolloin pirteä liikunnanohjaaja saapui työpaikalle suorastaan rääkkäämään heitä ??!! ) ? Ja samalla muut tanssivat ruusunlehdillä? Vai onko hänenkin elämänlaatunsa kiinni asenteesta ja tavasta kohdata asiat ? Sitä saa mitä tilaa?

Myöhemmin ajattelin... Aamulla herätessäni minulla on kaksi mahdollisuutta: 

Olla onnellinen tai onneton. 

Minä ainakin päätän olla onnellinen.

(Kuvat: Alh. Janne, minä ja Aqvia-edustaja GoExpo-messuilla 2011 sekä Ylh.kummityttö ja onnellinen kummitäti)

Tarkkailija

Istuskelen juuri nyt Helsinki-Vantaan lentokentällä. Eilen ja tänään oli työpäivä täällä pääkaupunkiseudulla ja nyt pian olen lähdössä Oulua kohti, jossa odottaakin muutama asiakastapaaminen. Eilen herätys oli klo 4.20, josta kohti lentokenttää ja Helsinkiä.

Eilen kävin työjuttujen jälkeen illalla ystävän luona, joka lupasi kokata minulle, joten kieltäytyminen kovan kiireenkään alla ei vaan ollut mahdollista. (A man's gotta eat, you know.) Kiiruhdin siis töistä työkaverin kyydissä toisen työkaverin kämpille, tsekkasin sähköpostin, raapustin muutamat kunto-ohjelmat, vaatteet vaihtoon, kävellen junalle, junalla keskustaan kauppaan ja kaupasta metroasemalle, metrosta busiin ja bussista kävellen kaverin luo. Kylläpäs päivällinen tulikin tarpeeseen. 

Metroasemalla oli kuitenkin jotain varsin epätavallista ainakin minulle. Metro oli myöhässä. Kokonaiset 11 minuuttia ! Vaikka itse en asukaan Helsingissä, niin silti sitä on tottunut että julkisilla pääsee koko ajan eteenpäin. Jos myöhästyt jostain, niin voit olla varma että odottaa pitää korkeintaan 5 minuuttia, kun seuraava kyyti jo saapuu. 

Ihmisiä alkoi olla jo aika paljon, kaikilla ihmettelevät kasvot  ja kiireisimmillä tuskalliset ilmeet. Minua harmitti oikeastaan vain se, että nälkä alkoi olla jo kova ja kaverillekin sanoin että tulen mahdollisimman nopeasti. 

Minusta on ihanaa katsella ihmisiä. Erilaisia tilanteita, ihmisten ilmeitä, käyttäytymistä ja eleitä. Sanaton viestintä kertoo yleensä paljon enemmän kuin sanallinen. Jossain vaiheessa päätin laittaa uuden iPod shuffleni päälle ja kuulokkeet korviin. Koin tilaisuuteni koittaneen. Kuuntelin rauhallista musiikkia ja katselin ympärilleni. Nuorta paria odottamassa metroa (taisivat olla ensitreffeillä), äiti ja tytär shoppailureissulta palanneena ja vanhempaa miestä ratkomassa sanaristikkoa, joka ihan selvästi yritti ottaa viereiseen rouvaan kontaktia, jotta voisi saada juttuseuraa tai ehkä jonkin ratkaisun ristikkoonsa. Rouva jatkoi maahan tuijottelua.

Ohjaajana ollaan usein esillä, äänessä ja liikkeessä. Ryhmäliikunnanohjaajana asiakkaiden edessä, innostamassa, opettamassa, motivoimassa ja jopa esiintymässä... Antamassa kaikkensa. Ja se on ihanaa se.

Sitten joskus taas on aivan ihanaa vain laittaa musiikki soimaan, seurata ihmisvilinää, sulautua massaan ja ostaa kukkakimppu ystävälle. 

Energistä kevättä kaikille.

Nyt tämä tarkkailija kiiruhtaa lennolle.

Yrittäjähenkisyyttä

Olen ollut yrittäjänä nyt virallisesti kohta 2,5 vuotta. Aika kuluu niin nopeasti. Kliseistä, mutta totta. Yrittäjyydessä on omat haasteensa ja mahdollisuutensa. Tarkemmin kun ajattelen, olen ollut yrittäjänä jo pitkään. Kun asiaa ajattelee vieläkin tarkemmin, en voi kuin hymyillä. Paljon ”yrityksiä” on mahtunut elämään.

Ensimmäinen muisto omien ideoiden tuotteistamisesta on se, kun ala-aste -ikäisenä askartelin kotona vihkoja, joissa oli ala-aste ikäisille puuhattavaa, aina yhdistä pisteet-tehtävistä erilaisiin arvoituksiin. Lisäksi tein kalentereita, joihin piirsin tietysti kuvat vuodenaikoja kuvaaviksi ja tein itse kalenterin, nimipäivineen kaikkineen. Näiden luovien hetkien jälkeen vein nämä luomukset äidille, joka toimi tuolloin opettajana. Kouluilla oli luonnollisesti paljon hienoja laitteita, kuten vaikkapa kopiokone. Joten… Äidille vastuullinen tehtävä: ”Kopioi näitä sen verran, että saan niitä jakoon koululle ja sukulaisille.” Sitten itse pyörän selkään ostamaan kartonkipohjat paikallisesta kirjakaupasta, jotta kalentereista tuli näyttävä kokonaisuus. Äiti hoiti homman ja yhteistyömme rullasi. Kalenterit ja tehtäväkirjat jakoon ja kiitosta nauttimaan. Pienessä koulussa (n.30 oppilasta) sain kuin sainkin kalenterin koko vuodeksi luokkahuoneemme seinälle. Kuinka mahtavalta se tuntuikaan. Olin niin ylpeä.

Kaverini Niinan kanssa olemme yrittäneet monen moista. Perustimme mm. Niinan leikkimökkiin Halpa-Hallin. Myimme siellä aluksi hotellihuoneista saatuja pieniä shampoo-pulloja, itse tehtyjä postikortteja ja vuokrasimme videoita. Kun kauppa oli aamulla avattu, toinen jäi vahtimaan kauppaa ja toinen lähti markkinointi-kierrokselle Niinan taloon (siihen aikaan isossa talossa asui Niinan perheen lisäksi myös Niinan sukulaisia). Kauppa alkoi käydä markkinointiponnisteluiden ansiosta ja saaduilla rahoilla lähdimme sitten kauppaan ostamaan mm. sipsejä, jotka sitten pussitimme isosta pussista useampaan pieneen pussiin ja myimme hyvällä katteella. Tällaisten hittituotteiden ansiosta asiakaskuntamme kasvoi entisestään. Kauppa oli yleensä auki vain kesäisin, mutta esimerkiksi pääsiäisenä myimme ovelta ovelle naapuri-piirissä itse tehtyjä pääsiäiskortteja. Askartelupaja meillä oli aina muutaman päivän ja luovuutta oli ilmassa. Sen jälkeen kortit reppuun ja ei kun kauppaamaan ! Kauppa kävi hyvin. En tiedä oliko syynä korttien ainutlaatuisuus vai pienten kauppaajien hartioitakin leveämpi hymy kun huomasimme, että naapuri alkoi ottaa kukkaroaan esille. Katsoimme toisiamme ja ajattelimme: Meistä tulee rikkaita.

Yksinyrittäjänäkin on tullut toimittua, kun pidin Baaria kotikeittiössä. Jäävesi maksoi markan . Äiti oli aina tyytyväinen kun pidin baaria, sillä keittiö kiilsi puhtauttaan. Kun asiakkaita ei ollut, siivosin ja pyyhin pöytiä. Jäävesi oli kauan yksi tähtituotteistani, kunnes markkinoille tuli Happy Meal: Kinkkuvoileipä ja jäävesi yhdessä. Asiakaskunta kasvoi jälleen uuden hittituotteen ilmestyttyä markkinoille. Joskus myynnissä oli myös suolapähkinöitä. Hyvä baarimestarihan tietää, että suolapähkinöiden syönnin jälkeen asiakas ostaa aina uuden jääveden. Mikä oivallus se olikaan !

Valitettavaa oli tietenkin se, että aina lopulta piti käydä välillä koulussakin ja sulkea baari, kauppa tai askartelupaja päiväksi. Mutta eiköhän sieltä koulustakin jäänyt aina jotain mieleen myöhempää työelämää tukemaan.

Yrittäjähenkisyys on arvokas asia ja tärkeä voimavara, oli kyse sitten yrittäjästä tai työntekijästä. Nöyränä kiitän ystäviä, perhettä, naapureita, äidin koulun kopiokonetta ja varsinkin äitiä yrittäjä -taipaleeni tukemisesta.

-Heli-

Tosi villiä !

Oli ihan pakko naurahtaa ääneen yksi aamu, kun ajoin Ouluun töihin ja kuuntelin radiota. Haastattelijan piinapenkissä istui Mato Valtonen.

Hän sanoi hyvin haastattelussa: 

"Kyllä suomalaiset saisivat uskaltaa hullutella enemmän. Uskaltaa rohkeammin ja harjoittaa luovaa hulluutta. Suomalainen käsitys hulluttelusta on se, että osallistuu firman pikkujouluihin, kääntää tonttulakin vinoon ja sanoo kaverilleen: Mä oon aina ollu vähän tällanen villi. "

Tässä mielikuvassa jotenkin kiteytyi suomalaisten vaatimattomuus ja ehkä tietynlainen ujous. Ja myös se kuinka järkevää kansaa olemme ja toinen puolemme nostaa päätään vain silloin tällöin, ehkä discopallojen välkkeessä, muutaman oluen jälkeen.

Joskus voitaisiin olla "hurjia" myös arjessa... Tehdään jotain vähemmän odottamatonta. Varsinkin jos on pienikin mahdollisuus, että siitä voisi nauttia myös joku muu Itsesi lisäksi. Jumppaohjaajan hulluttelu ja iloisuus voi tarttua, kannustavat ja odottamattomat sanat voivat pelastaa työkaverin päivän ja ystävällinen hymy palaa aina takaisin. 

Hullutellaanhan arjessa?

Sen voi hyvin tehdä myös ilman olutta.

Positiivista viikkoa kaikille !

-Helge-

Vain paras kelpaa?

Juttelin jokunen aika sitten erään ystäväni äidin kanssa työpaikoista. Hän ihmetteli kuinka hänen miniänsä ei oikein sopeudu mihinkään työpaikkaan. Mieli muuttuu, työpaikka vaihtuu eikä oikein löydy sitä itselle sopivaa paikkaa. Oli kuulemma kummallista, ettei mikään työ ”kelvannut”. Työtä kun oli kuitenkin selvästi tarjolla. ”Silloin kun minä valmistuin ja hain työtä niin olin oikein tyytyväinen kun sain palkan tililleni 8 tunnin työpäivistä. Töiden jälkeen kellokortti leimaukseen, työvaatteet kaappiin ja menoksi. Arki rullasi.”

Itse uskalsin olla eri mieltä hänen kanssaan. Hienovaraisesti. Tietenkin ymmärsin tuonkin kannan ja toisille se varmasti sopii. Ja olen aina aidosti onnellinen kun joku löytää itselleen sopivan työn ja tavan tehdä työtä. Oli ala, tehtävä tai titteli mikä tahansa. Ja kyllähän työn ulkopuolellakin voi toteuttaa itseään, siinä en väitä vastaan.

Toisille pelkkä tilinauha ei kuitenkaan riitä. Työltä haetaan enemmän. Vaikka työedut kuulostaisi toisen korvaan kaikin puolin hyvältä, palkka, työ, sijainti ja tehtävät... ei kaikki silti aina välttämättä natsaa. Homma ei olekaan Let´s go. Toiset hakevat työltä enemmän ja osittain myös rakentavat minäkuvansa työn varaan. Työ on osa Minua.

En ole valinnut liikunta-alaa tilinauhan takia. En myöskään hienojen toimistotilojen, helppouden tai vaikkapa trendikkyyden takia. Valitsin sen koska nautin siitä, olen siinä mielestäni kohtalaisen hyvä, saan onnistumisen elämyksiä, itseluottamusta, toteuttaa itseäni ja ideoita sekä opettaa, ohjata ja esiintyä. Olla päivittäin suurien tunteiden äärellä. Ihmisten seurassa työskentely, hyvä fiilis, rentous ja tsemppaavat työkaverit tulevat siinä kyljessä. Adidas-raitoihin, tennareihin ja sportti -toppeihin päivittäin pukeutuminen jakkujen ja korkkareiden sijaan on pelkkää bonusta. (Ja minun tapauksessani myös varsin turvallinen valinta)

Psykologian opettajani lukiossa sanoi kerran, että elämän tarkoitus on etsiä elämän tarkoitusta. Se on varmasti jotenkin totta. Onnea tavoitellaan, kaikki mitä teemme, tähtää onnellisuuteemme. Kuulostaa ehkä itsekkäältä, mutta niin se ei ole. Itse ainakin uskallan myöntää että teen kaikkeni onneni eteen. Ja uskallan myös toimia, jos en ole onnellinen. En sano että jokainen päivä pitäisi olla yhtä happy-happy-joy-joy – sinfoniaa, mutta miksi ei suurin osa päivistämme ?

Kyllä töissä saa olla kivaa. Jos olemme töissä n. 1800 h vuodessa (usein enemmänkin!) noin 40 vuoden ajan niin eikö ole aika tärkeää, että työ on juuri sinulle sopiva? Se ei aina osu kohdalle ensimmäisellä, toisella tai kolmannellakaan kerralla… Mutta hyvää kannattaa odottaa. En nyt välttämättä kannusta sinua irtisanoutumaan nykyisestä työstäsi jos se ei juuri tänään sinua miellytä, mutta mieti... Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt, töissä ja vapaa-ajalla? Onko jokin asia mihin kaipaat muutosta ? Suurempaa tai pienempää ? Mitä haluaisit tehdä ?

 

Lähdemme tällä viikolla Trainer4You:n messutiimillä GoExpo -messuille Helsinkiin. Kouluttajan ja valmentajan työn lisäksi minulla on ilo olla osa Trainer4You:n iloista ja innostunutta messutiimiä ja päästä kertomaan ihmisille Trainer4You:n ilosanomaa. Yksi viesteistämme onkin... ”Emme ole täällä vain töissä !”

Tulkaahan jutustelemaan ständillemme ! Odotamme teitä !

Me ollaan niitä nauravaisia, värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneita heppuja !

Aurinkoisia kevätpäiviä ja reipasta työviikkoa !

-Heli-

Muistoja

Muuttamisen hyvä puoli on se, että laatikot tulee kahlattua lävitse säännöllisesti. 

Aika usein saan vieraakseni niissä tilanteissa myös Herra Hymyn ja onnen kyyneleet seuralaisineen.

Onnea on ... ihanat ystävät sekä laatikoiden aarteet 10 vuoden takaa.

Vali-Vali vai Jee-Jee ?

Kyllähän elämästä valittamisen aihetta löytyy. Aivan varmasti.

Kaikilla on niitä päiviä, kun mikään ei suju, töissä on kitkaa, kotona riidellään, palkkaakin saadaan liian vähän ja kiirekin on.

Haluan nyt kuitenkin kuuluttaa sitä kuuluisaa asennetta. Vaikka se sanana onkin ehkä kokenut pienen inflaation, niin tutkitaan sitä kuitenkin hieman.

Asenne (lähde: www.wikipedia.org)

Asenne voi tarkoittaa seuraavia asioita: 

Asenne psykologiassa: johonkin sosiaalisesti merkitykselliseen kohteeseen liittyvä myönteinen tai kielteinen suhtautumistapa.

Elämässä sattuu ja tapahtuu. Oleellista onkin kuinka suhtaudut vastaan tuleviin muutoksiin, haasteisiin ja ihmisiin.

Olen juuri muuttanut Muhokselle, Oulun kupeeseen. Miehen töiden perässä mennään taas. Meillä on idyllinen, vanha, rivitaloasunto, jota olen sisustanut lämmöllä ja rakkaudella nyt pari päivää. Ouluun tulee matkaa n. 35 km kotoa.

Joku voisi ajatella, että " Taas se muuttaa. "

Onpahan muutama pääkaupunkiseudulla asuva ystäväni naurahtanutkin ajatukselle Muhokselle lähtemisestä. Kohtalaisen pienestä paikkakunnasta kun on kyse, ainakin pääkaupunkiseudun mittakaavassa. Minulle muutto tarkoittaa kuitenkin aina uusia mahdollisuuksia, uusia työkavereita, uutta ja ystävällistä paikkakuntaa ihmisineen. Tärkeintä, että oma mies ja valokuva-albumit seuraavat mukana. Minun onneani ei ole suinkaan sidottu paikkakuntaan eikä asukaslukuun.

Käykö sinulle koskaan niin, että jokin tietty tuoksu tai paikka tuo mieleen jonkin hetken tai tilanteen ... tai jopa uutisen ? Minulle käy niin usein ! Ja JOKAISESTA asunnosta, paikkakunnasta ja työpaikasta minulla on ihania muistoja, joista en luopuisi mistään hinnasta !

Kaikkihan me tallaamme loassa, mutta jotkut meistä katsovat tähtiin !

- Oscar Wilde -

P.S. Trainer4You:n heimopäällikkö Aallon Riku pitää blogia osoitteessa: http://www.liikuttavia-ajatuksia.fi/ ja erityisesti itseä miellyttävä kirjoitus Rikulta löytyy osoitteesta:  http://www.liikuttavia-ajatuksia.fi/2011/02/merkityksesta-menestykseen.html

AURINKOISIA KEVÄTPÄIVIÄ !
Nautitaan elämästä.

Life is short... or is it ?

Luin lehdestä, että ihmiset jotka kävelevät "keskimääräistä nopeampaa" , elävät pidempään.
Jippii ! Itse kuulun niihin henkilöihin, joista on kiva mennä lujaa, vaikkei olisikaan kiire mihinkään.

Mutta se Kiire. Mikä ihana tekosyy se onkaan.
Ihmisillä on nykyään niin kova kiire, ettei mukamas ehditä mitään ja mihinkään. "Pitkät päivät pakerretaan, sillä lailla Suomea me rakennetaan..." laulaa Jean S.

Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että se kuuluisa "oma aikakin" täytyy ottaa ! TÄYTYY ! Muuten ei vaan jaksa. EI JAKSA ! Ja kun sen ottaa, hoituu työ ja arkikin paremmin ja tehokkaammin. Niin totta se on.

Joten siis... jos sinusta tuntuu ettet ole pitkään aikaan tavannut ystäviäsi, istahtanut suosikki -tv-sarjasi ääreen tai käynyt vaikkapa uimassa tai jumpalla... Tee se tänään ! Älä siirrä sitä ensi viikkoon. Ensi viikolla voit tehdä nimittäin saman uudestaan ja pitää hyvän kierteen päällä. (Tähän joku saattaisi sanoa: "Helppohan se sun on sanoa, kun jumppaat työksesi!")

Anyway... Tänään olen kiitollinen ystävistäni. Viimeksi pari viikkoa sitten Helsingin reissulla näin ystäviäni Niinaa ja Kiaa, viime viikolla Emmaa ja tällä viikolla Jaanaa... näin muutamia mainitakseni. Istahdettiin alas ja vähän juoruiltiinkin. Siinä se. Kuinka paljon potkua se viikkoon antaakaan.

Tee jotain mikä antaa sinulle lisää potkua arkeen. Höllää hetkeksi. Koskaan ei ole liian vanha siihen, mistä tulee hyvä mieli.

Hyvän tuulen voima

Sain kerran vanhoilta työkavereilta läksiäislahjaksi taulun, jonka nimi oli "Hyvää tuulta". Se lämmitti sydäntä ihan hirmuisen paljon. Tiedättekö... Ilman innostavia ihmisiä ympärillään, ei kukaan pysy hyvällä tuulella.

Meillä oli viime keskiviikkona Trainer4You-tiimipäivä Oulussa. Joka kerta tiimipäivissä saa hämmästellä sitä hyvää henkeä, innostuneisuutta, omistautuneisuutta ja jopa läheisyyttä mitä siellä tiimin keskellä kohtaa. Sanotaan, että kukaan ei ole täydellinen, mutta tiimi voi olla. Kynttilää on turha pitää vakan alla, kun sen voi antaa loistaa kaikille !

Viikonloppu minulla meni Nike Blast -tapahtumassa, jossa pääsin seuraamaan maailman huippuohjaajien tunteja ja nauttimaan liikunnan riemusta parhaimmillaan. Kuinka uskomattoman paljon ihmiseltä löytykään voimia kun ohjaaja, musiikki ja fiilis vievät mennessään. Ihan sama vaikka alla olisikin raskas treeni... Jostain se voima vaan löytyy ! Välillä tuntuikin, että olit treenisalin sijaan rock-konsertissa, laulamassa ja tanssimassa esiintyjän mukana !

Sekä tiimipäivä, että koulutus olivat päiviä joita aina innolla odotan, joista nautin ja jotka saavat minut hyvälle tuulelle.

Niin suuri on hyvän tuulen voima.

Mikset sä soita?

Mulla on aina keskiviikkoisin Spinning-ohjaus. Ja mulla on siellä aivan ihania asiakkaita. Kerran tunnilla, kun soittelimme Lauri Tähkää, tuli asiakkaiden kanssa puheeksi, kuinka mahtavaa olisi saada itse Herra Tähkä laulamaan meille spinningin ajaksi saliin. (Minun laulutaitoni eivät ilmeisestikään ole vielä heitä vakuuttaneet, vaikka yritys on kyllä ollut kova.)

Miksi siis jättää näin mahtava idea ajatuksen tasolle?
Otin ohjat käsiini ja päätin meilata Tähkän keikkajärjestäjälle.
Vielä ei ole soittoa eikä meiliä kuulunut, mutta jos kuuluu, niin kuulette siitä kyllä täällä !

Sanotaan, että kannattaa olla varovainen unelmiensa kanssa. Niillä on joskus tapana toteutua. Ja yrittänyttähän ei laiteta !

Ärsyttävän positiivinen

Joskus olisi kieltämättä helppoa, kun osaisi miellyttää kaikkia. Valitettavasti maailma ei pyöri niin.

Myönnän, että olen melko miellyttämisen haluinen ihminen. On kiva jos joku tykkää ja ikävää jos joku ei tykkää. Suurta suosioita nauttiva Putous- ohjelman Munamieskin sanoi: "Jos tippuisin kisasta, katsoisin peiliin ja kysyisin: Mikä minussa on vikana?" Tällainen tunne joskus hiipii puseroon minullekin.

Eräässä vanhassa työpaikassani, yksi työkaveri kuiskasi minulle työpaikan pikkujouluissa: "Kun Heli aloitit työt, niin en tykännyt susta yhtään. Olit niin ärsyttävän innokas ja positiivinen."

Kieltämättä olin aika yllättynyt. (Olinhan aina ajatellut, että innokkuus ja iloisuus  ovat PARHAITA piirteitäni.) Mitä annettavaa minulla sitten on? Miksei tämä työkaveri minusta pitänyt, vaikka yritin pistää parastani uudessa työpaikassa? Hyvin siinä lopulta kävi ja meistä tuli kuin tulikin kavereita.

Toiset tykkää, toiset ei. Sitä en voi muuttaa. Tärkeää on kuitenkin olla tyytyväinen itseensä ja pitää huolta omasta hyvinvoinnista. Kokonaisvaltaisesti.

Take care of your body.
It´s the only place you HAVE TO live.

Pelisilmää

Ryhmäliikunnalla on iso rooli arjessani. Spinning, kehonhuolto, step, teema-tunnit, aerobic, lihaskuntotunnit, kahvakuula jne... Nämä ovat tärkeitä osia päivissäni !

Liikkujia on monenlaisia, ihan kuten meitä ohjaajiakin.

Muutama vuosi sitten työskentelin kuntokeskuksessa ja eräänä päivänä kassalla tapasin asiakkaan joka kuiskasi minulle: "Olen nyt pari viikkoa peilin edessä miettinyt voinko tulla näin julkiseen paikkaan liikkumaan ja tässä sitä nyt ollaan. Ilman hienoja merkkikuteita. " (Teki mieli halata tätä naista!) "Ihanaa, että tulit!" , sanoin takaisin. Ja sitten lähdimme tutustumaan saliin. Yksi parhaimmista päivistäni olikin, kun tapasin tämän naisen seuraavalla viikolla. Hän siis tuli sinne vielä toisenkin kerran! Ja kolmannen ja neljännen. Nämä ovat niitä kultaisia hetkiä ohjaajan elämässä. Kipinä on syttynyt.

Olen sydämestäni onnellinen, että esimerkiksi Zumba on saanut liikkeelle myös heitä, jotka ovat aiemmin epäröineet osallistumista. Kynnys on tehty tarpeeksi matalaksi ja treenistä on tehty hauskaa !

Ohjaajana on tärkeää käyttää aina hieman pelisilmää. Joskus täytyy muuttaa suunnitelmaa ja välillä käydä myös sillä omalla epämukavuusalueella. Ohjaajana olemme ennen kaikkea palveluammatissa, tukemassa asiakkaita heidän tavoitteiden saavuttamisessa.

Aktiivista ja virkistävää viikonloppua !

Viikonlopun Helinä:

Hymyile ja maailma hymyilee kanssasi !

Onnea on… Ystävä jolla on peräkärry.

Kyllä, luit oikein: Peräkärry.

Joskus (ja useimmiten) onni löytyy pienistä asioista.

Hyvä ystävä soittaa pitkästä aikaa tai postiluukusta tipahtaa postikortti.

Otat virkistävät nokoset, kylvyn tai nautit kuuman kaakaon after skissä.

Äiti kutsuu syömään riisipuuroa tai sitten huomaat että tänään juoksu kulkee.

Asiakas oppii haasteellisen liikkeen tai löydät itsellesi täydelliset kengät.

Saat joululahjaksi huippuhauskan lautapelin tai selvität vaikeaksi luokitellun sudokun.

Onnea on ystävä, jolla on peräkärry. Minulla on sellainen ystävä. Huomenna kahvakuulamies tulee kouluttamaan kahvakuulaohjaajia Kokkolaan ja tuo samalla minulle peräkärryn lainaan. Huokaus! Johan helpottaa. Kiitos Tuomo ja Anna !

Kun iloitsee pienistä, voi iloita usein !

Esikuvia

Kävin lauantaina kummipoikien jääkiekkopeliä katsomassa, oman kummitätini seurassa. Oli uskomatonta istua katsomossa katsellen poikien peliä, joita vasta muutama vuosi sitten ( =10 vuotta ! Olen siis jo vanha. ) kuskasin luistelukouluun. Silloin minä olin vielä varsin tarpeellinen, jotta pojat pysyivät edes suurimman osaa ajasta pystyssä. Lauantaina peli oli tiukkaa ja 13-vuotiailla kävivät tunteet kuumina. Yhdellä pojalla erityisen kuumina, sillä kunnon nyrkkeilymatsi alkoi viimeisellä puoliajalla.  Poika pääsi tuomarin vihellyksestä saman tien suihkuun , mutta isä  huusi takanamme: ”Hyvä poika! Noin sitä pitää!” Ilmeisesti tämä nyrkkeilymatsi olikin ihan okei.

Minulla on elämässäni paljon esikuvia. On aina ollut. Heistä olen ottanut mallia käyttäytymiseen, arvoihin, pukeutumiseen, asenteisiin, harrastuksiin, työhön ja moniin pienempiinkin asioihin. Vaikka joskus on ollut esikuvana joku Hollywoodin tähtikin, ovat suurimmat esikuvani olleet kuitenkin paljon lähempänä kuin Hollywood. Äiti, isosisko, kummitäti, anoppi, kämppis tai työkaveri. Ja vaikka kuinka tässä nyt yritetäänkin kasvaa aikuiseksi niin tuntuu että esikuvia tulee koko ajan vain lisää. Maailma nyt vaan on pullollaan upeita, ihailtavia ihmisiä. Ja todella moni heistä on tuttuni ! Kuinka onnekas olenkaan !

Kälyni kutsuu minua ja miestäni aina joskus urheilijanuorukaisiksi. (Miehenikin on siis liikunta-alalla). Tämä on minusta huvittavaa, sillä mielestäni en ole koskaan ollut mikään erityisen hyvä liikunnassa, saati urheilussa. Ihan hyvä, mutta en loistava. Aktiivinen, mutta en menestyvä. Innokas, mutta en tarpeeksi kunnianhimoinen voittamaan.

Lukion alkaessa en tiennyt yhtään mikä minusta tulee. Kunnes yksi esikuvistani astui kehiin: Liikunnan opettajani. Hän kannusti minua hakemaan liikunta-alalle ja sitten sitä mentiin. Kiinnostuin liikunnasta, ohjaamisesta, esiintymisestä, hyvinvoinnista, ihmisistä ja kaikesta mikä alaan liittyi, hänen esimerkkinsä innostamana. Eräs ystäväni jopa väitti innostuksen huumani aikoihin, että sairastan ortoreksiaa, kun halusin syödä terveellisemmin, liikkua enemmän ja välillä myydä oppilaskunnan kioskilla mieluummin hedelmiä kuin suklaapatukoita. Olin hurahtanut, terveysintoilija, urheilija ja jopa moraalinvartija. Samaan aikaan olin yli-innokas oppilaskunta –hörhö, jota jatkoin myös ammattikorkeakoulussa. ”Olen hörhö ja ylpeä siitä !” Koenkin, että harvoista asioista on ihmiselle niin paljon hyötyä kuin siitä, että hän saa vastuuta ja tuntee että häneen luotetaan.

Esikuvat vaikuttavat elämäämme paljon. Päätöksiin, luonteeseen, arvoihin ja asenteisiin. Mietinkin nyt, pohtiko tuo nyrkkejään heilutellut nuorimies suihkussa, kuinka ylpeä hänen isänsä hänestä oli tappelun aikana? Vai pohtiko hän kenties tekonsa oikeutusta? Toivon, että tuolla pojalla olisi seuraavissa peleissä myös muita esikuvia mukanaan. Isä saisi puolestaan miettiä, mikä hänen roolinsa oikeasti poikansa elämässä on. Arvaukseni on, että sankari.

On tärkeää kulkea omia polkujaan, mutta välillä on hyvä myös pysähtyä hetkeksi miettimään millaista viestiä haluamme itsestämme kertoa ulospäin ja miten siinä onnistumme.

Ollaan kuitenkin avoimesti sellaisia kuin oikeasti ollaan. Jokaisen on kuitenkin maalattava sateenkaarensa käytettävissään olevilla väreillä.