Mitä sulle kuuluu? Mulle kuuluu hyvää.

Muistatko vielä, kun oli kirjekavereita? Siis ihan oikeita kirjekavereita. Oli tuoksuvia kirjepapereita ja kuoria ja sen semmoisia. Oli tosi kiva kertoa mitä on tapahtunut ja lähettää vaikkapa juuri otettu koulukuva. Aloitin aina omat kirjeeni samalla tavalla. Mitä sulle kuuluu? Mulle kuuluu hyvää. Vasta sen jälkeen oli aika kertoa muut asiat. First things first.

Minä uskon vahvasti, että me suomalaisetkin osaamme puhua. Kertoa tunteista. Itse olen huomannut, että kyllä kysyvälle vastataan. Yleensä kysyn asiakastapaamisissa ennen liikkumaan lähtemistä tai kuntotestin aloittamista, mitä hänelle kuuluu. Ihan vain yleisesti. Ja ihan oikeasti mua kiinnostaakin.  Joskus kuulumiset on vaihdettu pikaisesti, joskus lähtö venyy ja venyy, kun tuntuu että nyt tämä asia pitää saada purettua ennen kuin voi alkaa hikoilemaan. Se on musta ihan fine. Se on musta itse asiassa todella hienoa!

Ja kyllä, ehkä suomalaiset useammin aloittavat kuulumisten vaihtamisen lausahduksilla ”Noo, en mä nyt tiiä, sitä samaa…” tai ”Mitäs tässä…” tai ”No, ei kyllä kovin hyvin. On sitä ja tätä, en ehdi, en jaksa, ja ja ja…” Rapakon toisella puolella saattaa välähtää pepsodent-hymy jos toinenkin ja saada takuulla vastauksen ”Kiitos, tosi hyvin, entäs sulla?”. Vaikkei aina meniskään. No… Ainakin me suomalaiset ollaan tosi rehellisiä.

Luen juuri kirjaa nimeltä Kantapään kautta –Kirja rohkeista epäonnistumisista. On muuten hyvä. Siinä tunnetut ja vähän tuntemattomammatkin (ainakin minulle) suomalaiset kertovat rohkeasti omista epäonnistumisistaan.

Anteeksi kuinka? Kuka haluaa lukea tällaista ja varsinkaan kertoa ja muistella ikäviä asioita? No, ainakin niistä voi ottaa opiksi, kuten moni tarinan kertojakin kirjassa toteaa. Hyvinä aikoina tulee hyviä muistoja, huonoina aikoina tulee hyviä opetuksia… Vai miten se nyt menikään?

Facebook on hieno asia. Aion jakaa tämänkin kirjoituksen facebookissa.”Mitä mietit?”, kysyy Facebook. Tykkää, tökkää, jaa. Todellakin!

Mitä sulle kuuluu? Mulle kuuluu hyvää.
tv. Heli
p.s. Kuva olis kiva.

Run, Heli, Run!

Muistan elävästi vuoden 1994. Olimme Kälviän koulujen välisissä yleisurheilukisoissa (yksi vuoden kohokohdista, oli sitten itse katsomossa tai lähtöviivalla). Minä en ollut mistään lahjakkaimmasta päästä, mutta kun kerran sai osallistua niin minähän menin. Jännitti ihan törkeesti.

Osallistuin 800 metrin juoksuun. Vatsaa väänsi ja olin meidän koulun ainoa juoksija tuossa lajissa. En ollut ennen osallistunut pidemmille matkoille. (Ja voi pojat kun tuo matka tuntuikin pitkältä!). Pyssy pamahti ja tyttöjoukko pinkaisi liikkeelle. 

Muistan kuin eilisen päivän kuinka meidän koulun 6. luokan poika juoksi KOKO MATKAN vierelläni ja kannusti: Hyvä Heli! Jaksat vielä! Juokse, juokse! Ja minähän juoksin. Juoksin niin lujaa, että viimeisellä sadalla metrillä ohitin vielä kaksi juoksijaa ja tulin toiseksi. En olisi IKINÄ USKONUT! Sain siis hopeamitalin! Ihan parasta! Muistan kuinka vielä viikkoja kisojen jälkeen kaverin kanssa juteltiin, että hopea onkin paljon nätimpi väri kuin kulta. Ja se voittaja olikin ihan oikea juoksija. Juossut kilpaa ennenkin.

Kuinka upea tunne olikaan saada mitali kaulaan. Voitin ne isompien koulujenkin tytöt, jotka kävivät kylän kisoissa viikottain. Ja kuinka hienolta tuntuikaan saada kannustusta joltain ei-niin-läheiseltä henkilöltä, ponnistella oman jaksamisen kynnyksellä, puhista ja puuskuttaa, taistella ja sinnitellä, tehdä jotain mihin ei itse uskonut kykenevänsä… mutta joku toinenpa uskoi. Halusin näyttää pojalle, että "kyllä perskuta vie olen kannustuksesi ja luottamuksesi arvoinen". 

Se oli niitä päiviä, mitä kolmosluokkalainen ei hevillä unohda. Maaliviivalle päästyäni oli pakko istua alas ja tasata hengitystä. Vierelläni kentän laidalla juossut kaveri taputti selkääni ja sanoi: ”Hyvä Heli, mahtava juoksu!” Vitsi, mikä päivä.

Uskon koko sydämestäni, että mikään muu ei kehitä, kasvata, motivoi ja innosta ihmistä yhtä paljon kuin vastuun saaminen, toisten luja usko omaan osaamiseen ja myös niiden piilevien taitojen ja voimavarojen esiin tuominen heikkoinakin hetkinä, kun oma usko meinaa loppua.

Luoja

Anna haluni aina olla suurempi kuin kykyni.

-Michelangelo-