Nyt kipristää

Mä en kestä. Mä oon niiiiiin herkkis. 

Sanon aina miehelle, että ”nyt kipristää” kun alkaa olla pala kurkussa ja meinaa alkaa itkettämään. Silloin täytyy saada halaus. Silloin nenänpää alkaa punoittamaan, silmäkulmat kostuu ja ääni alkaa väristä. Joskus ei tarvi paljoakaan kun kipristely pukkaa päälle. 

Vasta jokunen viikko sitten katsoin Maajussille morsian –ohjelmaa ja tajusin, että taisinpa vähän ihastua siihen Maajussi -Hansiin. Ja miksi?  No, kun se sanoo niin söpösti, että ”Juu-u.” Ja nenää kipristi, kun se puhui rakkaudesta. Ja tänään kun katsoin sivusilmällä Salatut elämät, niin tuli tosi paha mieli kun Seppo Taalasmaa itki. Mä en kestä.  Ja nämä on siis niitä sarjoja mitä en ihan oikeasti edes säännöllisesti seuraa.

Joskus kun mies sanoo mua muruksi tai kertoo hauskan jutun, niin silloinkin saattaa nenää kipristää. Joskus se vaan iskee vasten kasvoja: Se tykkää musta. Tai kun kummityttö hyppää kaulaan ja halaa suurella antaumuksella. Silloinkin kipristää. Joskus kun oikein väsyttää ja tuntuu, ettei kukaan ymmärrä ja ei jaksa mitään… Sieltä se kipristely taas tuli. Ja kun kuuntelen herkkiä biisejä, niin nekin kipristää. Jestas, taasko?

Kuitenkin… kuitenkin… Luin jostain, että itkun kautta kehosta purkautuu myrkyllisiä aineita. Hengitys syvenee ja kehosta vapautuu jännityksiä. Itkeminen iltaisin parantaa kuulemma tunne-elämää, lievittää stressiä, parantaa vastustuskykyä ja näköä… Tiesitkö, että on myös olemassa ääneen itkijöiden yhdistys? Onkohan sinne joku itkuraja?

Onneksi minulla on rakkaita, jotka pitävät huolta siitä,
että kipristely saa muuttua itkuksi.

Hyvä ystävä on murheita estävä, mutta samalla myös kyynelpesun kestävä. 
Kiitos ystävät!