Meillä on puusauna. Se on ihan mahtavaa. En ole käynyt partiota, en armeijaa ja muutenkin ollut aika neiti, kun koulussa tai muualla on pitänyt opetella sytyttämään nuotiota tai jotain. Jotenkin oon vaan aina ollut jossain muualla tai keskittynyt johonkin muuhun. Tuikkujen sytytys multa kyllä onnistuu, mutta siinäpä se sitten onkin.
Eilen sitten taas saunottiin. Olin tunti sitten ottanut minun ja mieheni pienen verhoiluprojektin esille keittiön lattialle. Ihan vain sen takia, että se tulisi joskus valmiiksi. Mieheni pisti vastaan, tietenkin. En uskonut häntä, tietenkään. Kovasti yritin mallailla ja pyöritellä, mittailla ja näyttää pohdiskelevalta. Noin tunti (Okei, 20 minuuttia) myöhemmin turhauduin ja pyysin miestä apuun. ”Miten tää tehtiin? Mää en kyllä osaa. Tee sää niin se tulee valmiiksi nopeammin. Ja lopputuloskin on taatusti hienompi.” Mies puisteli päätään ja minä räpsyttelin silmiäni sen mitä osasin ja anelin polvillani mittanauha toisessa, verhoiluun tarkoitettu nitoja toisessa kädessä. Lupasin lämmittää saunan, jos mies vain auttaisi verhoilussa. Tämä vetoomus meni läpi. Siispä saunaa lämmittämään.
Lähdin saunan pesää sytyttämään. Monta kertaa olen sen ennenkin tehnyt, mutta en oikeastaan koskaan kovin hyvin. Mieheni sytyttää sen parissa minuutissa, minä taas istun alalauteella vähintään sen 30 minuuttia, jännityksellä seuraten syttyykö se vai ei. Yleensä se ei syty, ainakaan ensi yrittämällä. Eilenkin mies ehti kaksi kertaa käydä kysymässä (hieman pilke silmäkulmassa vihjaillen), joko sauna on syttynyt, joko se on lämmin? ”No ei ole, ei! Mutta et kyllä tule auttamaan, kyllä mä handlaan tän! Mee pois!” Kiukuttelin kuin pikkulapsi.
Siinä alalauteella istuskellessa tulee kaikenlaista mieleen. Kuten se, että miksi luovutin tuolin kanssa liki heti? Miksi saunan sytytyksessä ei taas apu kelvannut? No… Perustelin sen itselleni näin: Tuolin kun saa valmiiksi, voi olla liki varma, että sitä urakkaa ei tehdä uudelleen lähivuosina. Toiminnan tehostamisesta siis oli kyse. Mutta se sauna… Pakkohan se nyt on opetella! Haluan saunaan taas uudelleen parin päivän päästä! Ja mielellään lämpimään sellaiseen, kiitos. Syttyihän se sitten lopulta, kun tarpeeksi kauan jaksoin yrittää ja opetella. Jes! Siitä sitten olohuoneeseen kertomaan ilouutinen. ”Sauna on kohta valmis, ihan peace of cake”… Ihan niin kuin olisi ollut helppokin homma.
Tietenkin on hyvä opetella asioita, jatkuvasti. Olla tuntosarvet ylhäällä, avoimin mielen, vastaanottavaisena ja ottaa kovaltakin tuntuvat haasteet vastaan. Mutta joskus on myös hyvä jakaa vastuuta. Antaa hieman kredittiä ja glooriaa toiselle, kun joku muu kerran tekee sen takuulla paremmin. Minä voin sitten vastavuoroisesti tehdä tälle auttajalleni jonkin palveluksen, mihin voin käyttää sitten omia lahjojani. Ehkä tuo saunan lämmittäminen ei ole ensimmäinen vaihtoehto, mutta vaikkapa muffinssien leipominen. Joo, sen mä osaan. Ja sen jälkeen on mukava sitten istuskella uudella tuolilla ja odotella kun sauna lämpenee ja sitten kaikilla on kivaa.
Kukaan ei voi tehdä kaikkea, mutta jokainen voi tehdä jotakin.
Ja jos jokainen tekee jotakin, tulee kaikki tehdyksi.
Joohan?
Eilen sitten taas saunottiin. Olin tunti sitten ottanut minun ja mieheni pienen verhoiluprojektin esille keittiön lattialle. Ihan vain sen takia, että se tulisi joskus valmiiksi. Mieheni pisti vastaan, tietenkin. En uskonut häntä, tietenkään. Kovasti yritin mallailla ja pyöritellä, mittailla ja näyttää pohdiskelevalta. Noin tunti (Okei, 20 minuuttia) myöhemmin turhauduin ja pyysin miestä apuun. ”Miten tää tehtiin? Mää en kyllä osaa. Tee sää niin se tulee valmiiksi nopeammin. Ja lopputuloskin on taatusti hienompi.” Mies puisteli päätään ja minä räpsyttelin silmiäni sen mitä osasin ja anelin polvillani mittanauha toisessa, verhoiluun tarkoitettu nitoja toisessa kädessä. Lupasin lämmittää saunan, jos mies vain auttaisi verhoilussa. Tämä vetoomus meni läpi. Siispä saunaa lämmittämään.
Lähdin saunan pesää sytyttämään. Monta kertaa olen sen ennenkin tehnyt, mutta en oikeastaan koskaan kovin hyvin. Mieheni sytyttää sen parissa minuutissa, minä taas istun alalauteella vähintään sen 30 minuuttia, jännityksellä seuraten syttyykö se vai ei. Yleensä se ei syty, ainakaan ensi yrittämällä. Eilenkin mies ehti kaksi kertaa käydä kysymässä (hieman pilke silmäkulmassa vihjaillen), joko sauna on syttynyt, joko se on lämmin? ”No ei ole, ei! Mutta et kyllä tule auttamaan, kyllä mä handlaan tän! Mee pois!” Kiukuttelin kuin pikkulapsi.
Siinä alalauteella istuskellessa tulee kaikenlaista mieleen. Kuten se, että miksi luovutin tuolin kanssa liki heti? Miksi saunan sytytyksessä ei taas apu kelvannut? No… Perustelin sen itselleni näin: Tuolin kun saa valmiiksi, voi olla liki varma, että sitä urakkaa ei tehdä uudelleen lähivuosina. Toiminnan tehostamisesta siis oli kyse. Mutta se sauna… Pakkohan se nyt on opetella! Haluan saunaan taas uudelleen parin päivän päästä! Ja mielellään lämpimään sellaiseen, kiitos. Syttyihän se sitten lopulta, kun tarpeeksi kauan jaksoin yrittää ja opetella. Jes! Siitä sitten olohuoneeseen kertomaan ilouutinen. ”Sauna on kohta valmis, ihan peace of cake”… Ihan niin kuin olisi ollut helppokin homma.
Tietenkin on hyvä opetella asioita, jatkuvasti. Olla tuntosarvet ylhäällä, avoimin mielen, vastaanottavaisena ja ottaa kovaltakin tuntuvat haasteet vastaan. Mutta joskus on myös hyvä jakaa vastuuta. Antaa hieman kredittiä ja glooriaa toiselle, kun joku muu kerran tekee sen takuulla paremmin. Minä voin sitten vastavuoroisesti tehdä tälle auttajalleni jonkin palveluksen, mihin voin käyttää sitten omia lahjojani. Ehkä tuo saunan lämmittäminen ei ole ensimmäinen vaihtoehto, mutta vaikkapa muffinssien leipominen. Joo, sen mä osaan. Ja sen jälkeen on mukava sitten istuskella uudella tuolilla ja odotella kun sauna lämpenee ja sitten kaikilla on kivaa.
Kukaan ei voi tehdä kaikkea, mutta jokainen voi tehdä jotakin.
Ja jos jokainen tekee jotakin, tulee kaikki tehdyksi.
Joohan?
