Kävin lauantaina kummipoikien jääkiekkopeliä katsomassa, oman kummitätini seurassa. Oli uskomatonta istua katsomossa katsellen poikien peliä, joita vasta muutama vuosi sitten ( =10 vuotta ! Olen siis jo vanha. ) kuskasin luistelukouluun. Silloin minä olin vielä varsin tarpeellinen, jotta pojat pysyivät edes suurimman osaa ajasta pystyssä. Lauantaina peli oli tiukkaa ja 13-vuotiailla kävivät tunteet kuumina. Yhdellä pojalla erityisen kuumina, sillä kunnon nyrkkeilymatsi alkoi viimeisellä puoliajalla. Poika pääsi tuomarin vihellyksestä saman tien suihkuun , mutta isä huusi takanamme: ”Hyvä poika! Noin sitä pitää!” Ilmeisesti tämä nyrkkeilymatsi olikin ihan okei.
Minulla on elämässäni paljon esikuvia. On aina ollut. Heistä olen ottanut mallia käyttäytymiseen, arvoihin, pukeutumiseen, asenteisiin, harrastuksiin, työhön ja moniin pienempiinkin asioihin. Vaikka joskus on ollut esikuvana joku Hollywoodin tähtikin, ovat suurimmat esikuvani olleet kuitenkin paljon lähempänä kuin Hollywood. Äiti, isosisko, kummitäti, anoppi, kämppis tai työkaveri. Ja vaikka kuinka tässä nyt yritetäänkin kasvaa aikuiseksi niin tuntuu että esikuvia tulee koko ajan vain lisää. Maailma nyt vaan on pullollaan upeita, ihailtavia ihmisiä. Ja todella moni heistä on tuttuni ! Kuinka onnekas olenkaan !
Kälyni kutsuu minua ja miestäni aina joskus urheilijanuorukaisiksi. (Miehenikin on siis liikunta-alalla). Tämä on minusta huvittavaa, sillä mielestäni en ole koskaan ollut mikään erityisen hyvä liikunnassa, saati urheilussa. Ihan hyvä, mutta en loistava. Aktiivinen, mutta en menestyvä. Innokas, mutta en tarpeeksi kunnianhimoinen voittamaan.
Lukion alkaessa en tiennyt yhtään mikä minusta tulee. Kunnes yksi esikuvistani astui kehiin: Liikunnan opettajani. Hän kannusti minua hakemaan liikunta-alalle ja sitten sitä mentiin. Kiinnostuin liikunnasta, ohjaamisesta, esiintymisestä, hyvinvoinnista, ihmisistä ja kaikesta mikä alaan liittyi, hänen esimerkkinsä innostamana. Eräs ystäväni jopa väitti innostuksen huumani aikoihin, että sairastan ortoreksiaa, kun halusin syödä terveellisemmin, liikkua enemmän ja välillä myydä oppilaskunnan kioskilla mieluummin hedelmiä kuin suklaapatukoita. Olin hurahtanut, terveysintoilija, urheilija ja jopa moraalinvartija. Samaan aikaan olin yli-innokas oppilaskunta –hörhö, jota jatkoin myös ammattikorkeakoulussa. ”Olen hörhö ja ylpeä siitä !” Koenkin, että harvoista asioista on ihmiselle niin paljon hyötyä kuin siitä, että hän saa vastuuta ja tuntee että häneen luotetaan.
Esikuvat vaikuttavat elämäämme paljon. Päätöksiin, luonteeseen, arvoihin ja asenteisiin. Mietinkin nyt, pohtiko tuo nyrkkejään heilutellut nuorimies suihkussa, kuinka ylpeä hänen isänsä hänestä oli tappelun aikana? Vai pohtiko hän kenties tekonsa oikeutusta? Toivon, että tuolla pojalla olisi seuraavissa peleissä myös muita esikuvia mukanaan. Isä saisi puolestaan miettiä, mikä hänen roolinsa oikeasti poikansa elämässä on. Arvaukseni on, että sankari.
On tärkeää kulkea omia polkujaan, mutta välillä on hyvä myös pysähtyä hetkeksi miettimään millaista viestiä haluamme itsestämme kertoa ulospäin ja miten siinä onnistumme.
Ollaan kuitenkin avoimesti sellaisia kuin oikeasti ollaan. Jokaisen on kuitenkin maalattava sateenkaarensa käytettävissään olevilla väreillä.
