NBF= Nordic Business FABULOUS!

Tiedäthän ne hetket kun itse puheripulista kärsivänä, istut hetken hiljaa kuunnellen muita ja yhtäkkiä huomaat, että elämässäsi on pian muuttumassa jotakin....

Olin syyskuussa etuoikeutetussa asemassa, kun pääsin osallistumaan työkaverini kanssa tapahtumaan nimeltä Nordic Business Forum. Tapahtumassa oli paljon erilaista väkeä: Pukumiehiä ja –naisia, yrittäjiä ja työntekijöitä. Jo ennen kuin ensimmäinen esiintyjä ehti lavalle ja valot ja musiikit pärähtivät käyntiin olin myyty. "Nyt täältä on tulossa sellaista kamaa, että jo on kumma, jos Heli ei ota tästä jotain opikseen...", muistan ajatelleeni.

Jyväskylään aamulla ajaessani en tiennyt mitä odottaa. Jälkikäteen katsottuna tämä tapahtuma sopi minulle kuin nenä päähän. Tässä kohtaa en kuitenkaan tarkoita, että sopisin jotenkin erityisen hyvin pukumiesten seuraan vaan tarkoitan tapahtuman sanomaa. Tapahtuman esiintyjien viesti, neuvot ja tarinat kolahtivat minuun juuri oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja oikeassa seurassa.

Vaikka pohjimmiltani koen olevani positiivinen henkilö, niin keväällä ja alkusyksystä koin kuitenkin, että negatiivisuus ja kriittisyys olivat saaneet minusta enemmän ja enemmän valtaa. Keskityin mahdollisuuksien sijaan enemmän esteisiin ja epäkohtiin ja vahvuuksien sijaan enemmän heikkouksiin.

Tapahtumasta sain kuitenkin vahvistusta siihen, millaisilla teoilla ja asenteella pötkitään pidemmälle. Kun teet oikeita asioita, oikealla asenteella saavutat enemmän ja todennäköisesti tulet onnellisemmaksi… jos siis ne asiat mitä olet toivonut, ovat asioita jotka tekevät sinut onnelliseksi.

Muutama viikko sitten sain kertoa tästä syksyäni jopa mullistavasta tapahtumasta työkavereilleni ja yhtään liioittelematta asiaa… ulkopuolisen silmin katsottuna (ilman ääntä tai äänen kera), joku olisi saattanut kuvailla minua ja esiintymistäni sanalla PÖHÖLÖ.

Mutta… Ihan sama. Ennen kaikkea olin todella onnellinen, että tuo tapahtuma teki usein niin kiireentuntuisesta ja harmaanvärisestä syksystä kaikkien aikojen parhaimman syksyn! Sekä töissä että kotona asiat ovat rullanneet makiasti ja erityisesti töissä kaikki on vaan ollut ihan kertakaikkisen hienoa. Minusta on tullut suorastaan ahne mitä tulee onnistumisiin JA epäonnistumisiin. 

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole mainostaa kyseistä tapahtumaa. Sen sijaan tietoisesti haluan kuitenkin kertoa, että joskus on hyvä hypätä tilanteisiin, joiden tarkoituksesta ei itsekään heti saa koppia. Saatat yllättyä ylistettävän positiivisesti.

Elämän salaisuus ei piile siinä, mitä sinulle tapahtuu,

vaan siinä mitä teet sillä, mitä sinulle tapahtuu.
- Norman Vincent Peale

Me, myself and I

Tiedättehän tämän aurinkolaseissa kulkevan, rääväsuisen kaverin: Petri Nygårdin? Se jonka suosikkisanoja en taida edes tähän kohtaan kirjoittaa. Aika ristiriitainen kaveri, sanoisin. Kukaan ei kerro, että kuuntelisi hänen laulujaan, mutta silti tuntuu, että kaikki osaavat noiden laulujen sanat. Itse uskallan myöntää, että tunnistan hänen ”teoksensa”, mutta en kyllä voi väittää, että pitäisin niistä saati hänen julkisuuskuvastaan. Jostain kumman syystä, Petri kuitenkin sai minut pohtimaan mm. seuraavaa...

Meistä on moneksi, sanotaan. Toiset kirjoittavat lauluja, toiset tekevät jotain muuta. Toiset nähdään rääväsuina, toiset ahkerina ja toiset ehkä murjottajina. Itse olen kamppaillut viime aikoina sen kanssa, että osaisin olla tyytyväinen tiettyihin asioihin. Katsoa asioita positiivisemmin. Etten kahlitsisi minäkuvaani yksittäisiin sanoihin, suorituksiin tai tekemisiin ja tekemättömiin asioihin. Ei yksittäinen tapahtuma, työpäivä tai työvuosikaan voi määritellä sitä millaisia olemme ihmisinä. Itsekin olen vaimo, tytär, sisko, käly, miniä, kummitäti, serkku, työntekijä, työkaveri, naapuri, kaveri… Kaikkea tätä. Ja olen erilainen eri tilanteissa. No… Ehkä tietyt luonteenpiirteeni toistuvat näissä kaikissa, mutta silti. Olin sitten ystävien kanssa pikkujoulujen vietossa, työpalaverissa tai vanhempien luona äitienpäivänä, niin minä olen minä.

Uskon vakaasti, että myös Petrillä on monia puolia. Tosin moni näkee hänestäkin vain sen yhden puolen. Jotenkin  en vain haluaisi uskoa, että Nygårdien suvun mummon synttäreillä puhutaan siitä, että ”Voi Petri, kun se sinun Selvä päivä –kappaleesi olikin tarttuva. Siinähän oli oikein osuvat sanat.” Ei. En jotenkin usko. Uskon (tai tahdon ainakin), että siellä jutellaan ihan muista asioita. Vaikkapa siitä, että millainen Petri oli lapsena tai, että mitä Petri aikoo tehdä kesällä. Tai sitten Petri jopa auttaa keittiössä, kahvia keitellen ja mummon saamia kukkia tuoksutellen. (Joo, se olisikin hyvä.)

Joka tapauksessa… Itse olen ainakin erittäin onnekas että ympärilläni on ihmisiä, joiden seurassa saan ja myös osaan ja uskallan olla oma itseni. Vaikka se ei tarkoitakaan, että olisin aina samanlainen.

Selvästi hyviä päiviä toivottaen, Heli

Rutiinien rikkomista ja rajua rakkautta

Kevät on ollut haipakkaa. Melkein sama kenen kanssa juttelet, niin saa kuulla ”On kyllä kauhee stressi. Ihan hir-vee kiire…” ja ehkä muutama kirosanakin vielä siihen perään. Hmm. Niin. En voi kyllä kieltää, ettenkö itse koskaan kiirettä valittaisi tai minullakin olisi huolia. Onhan sitä ja onhan niitä. Mutta minkäs teet. Täällä sitä nyt eletään ja vielä monta vuotta olisi tarkoitus elelläkin.

Itselläni on ollut kevään aikana paljon uutta oppimista. On uusia ohjelmistoja, uusia ihmisiä, uusia työtehtäviä ja omakotitalo, jonka piha herää eloon näin keväällä. On mielenkiintoista katsoa mitä pihalla oikein tapahtuu. Jännityksellä miehen kanssa kiertelemme pihalla ihmettelemässä, että "mikähän tämäkin kasvi on" tai "mitähän ne entiset asukkaat tässäkin ovat oikein miettineet..." Uusia haasteita, uusia velvollisuuksia ja uusia asioita, jotka vaativat perehtymistä, niin töissä kuin vapaallakin.

Kyllähän sitä helposti voisi jämähtää kiireen, stressin ja väsymyksen alle. Jos vain antaisi sen tapahtua. Itse olen pyrkinyt vastuun lisääntyessä lisäämään myös omaa energiaa löytämällä itselle uutta, mieluista tekemistä. Milloin oma-aloitteisesti, milloin jonkun toisen aloitteesta. Sellaisina päivinä, kun olo on töissä tuntunut saamattomalta, olen löytänyt itseni koti-pihalta istuttamassa kukkia, saamassa jotain uutta aikaan. Tai päivinä jolloin olen kokenut itseni työpäivän aikana varsin tehokkaaksi, olen ehkä käyttänyt illan lehtien lukemiseen, liikkumiseen tai ihan vaikkapa telkkarin hömppäsarjan seurassa.

Tärkeä työkaverini, Teemu, sanoi, että eihän kukaan tykkää hypätä avantoon, mutta sen jälkeen on aina tosi virkeä olo. Joskus siis vain kannattaa tehdä asiat toisin. Aina ei ”saamattomalta” tuntuneen työpäivän päätteeksi kannata riutua sohvalla märehtimässä (ei ehkä koskaan) tai ehkä joskus vain kannattaa tehdä jonkun toisen idean mukaan, vaikkei siitä itse heti innostuisikaan. Voit löytää itsesi nautiskelemasta ihan uusista asioista!

-If you always do what you always do, you always get what you always get-

Sytyttääkö?

Meillä on puusauna. Se on ihan mahtavaa. En ole käynyt partiota, en armeijaa ja muutenkin ollut aika neiti, kun koulussa tai muualla on pitänyt opetella sytyttämään nuotiota tai jotain. Jotenkin oon vaan aina ollut jossain muualla tai keskittynyt johonkin muuhun. Tuikkujen sytytys multa kyllä onnistuu, mutta siinäpä se sitten onkin.

Eilen sitten taas saunottiin. Olin tunti sitten ottanut minun ja mieheni pienen verhoiluprojektin esille keittiön lattialle. Ihan vain sen takia, että se tulisi joskus valmiiksi. Mieheni pisti vastaan, tietenkin. En uskonut häntä, tietenkään. Kovasti yritin mallailla ja pyöritellä, mittailla ja näyttää pohdiskelevalta. Noin tunti (Okei, 20 minuuttia) myöhemmin turhauduin ja pyysin miestä apuun. ”Miten tää tehtiin? Mää en kyllä osaa. Tee sää niin se tulee valmiiksi nopeammin. Ja lopputuloskin on taatusti hienompi.” Mies puisteli päätään ja minä räpsyttelin silmiäni sen mitä osasin ja anelin polvillani mittanauha toisessa, verhoiluun tarkoitettu nitoja toisessa kädessä. Lupasin lämmittää saunan, jos mies vain auttaisi verhoilussa. Tämä vetoomus meni läpi. Siispä saunaa lämmittämään.

Lähdin saunan pesää sytyttämään. Monta kertaa olen sen ennenkin tehnyt, mutta en oikeastaan koskaan kovin hyvin. Mieheni sytyttää sen parissa minuutissa, minä taas istun alalauteella vähintään sen 30 minuuttia, jännityksellä seuraten syttyykö se vai ei. Yleensä se ei syty, ainakaan ensi yrittämällä. Eilenkin mies ehti kaksi kertaa käydä kysymässä (hieman pilke silmäkulmassa vihjaillen), joko sauna on syttynyt, joko se on lämmin? ”No ei ole, ei! Mutta et kyllä tule auttamaan, kyllä mä handlaan tän! Mee pois!” Kiukuttelin kuin pikkulapsi.

Siinä alalauteella istuskellessa tulee kaikenlaista mieleen. Kuten se, että miksi luovutin tuolin kanssa liki heti? Miksi saunan sytytyksessä ei taas apu kelvannut? No… Perustelin sen itselleni näin: Tuolin kun saa valmiiksi, voi olla liki varma, että sitä urakkaa ei tehdä uudelleen lähivuosina. Toiminnan tehostamisesta siis oli kyse. Mutta se sauna… Pakkohan se nyt on opetella! Haluan saunaan taas uudelleen parin päivän päästä! Ja mielellään lämpimään sellaiseen, kiitos. Syttyihän se sitten lopulta, kun tarpeeksi kauan jaksoin yrittää ja opetella. Jes! Siitä sitten olohuoneeseen kertomaan ilouutinen. ”Sauna on kohta valmis, ihan peace of cake”… Ihan niin kuin olisi ollut helppokin homma.

Tietenkin on hyvä opetella asioita, jatkuvasti. Olla tuntosarvet ylhäällä, avoimin mielen, vastaanottavaisena ja ottaa kovaltakin tuntuvat haasteet vastaan. Mutta joskus on myös hyvä jakaa vastuuta. Antaa hieman kredittiä ja glooriaa toiselle, kun joku muu kerran tekee sen takuulla paremmin. Minä voin sitten vastavuoroisesti tehdä tälle auttajalleni jonkin palveluksen, mihin voin käyttää sitten omia lahjojani. Ehkä tuo saunan lämmittäminen ei ole ensimmäinen vaihtoehto, mutta vaikkapa muffinssien leipominen. Joo, sen mä osaan. Ja sen jälkeen on mukava sitten istuskella uudella tuolilla ja odotella kun sauna lämpenee ja sitten kaikilla on kivaa.

Kukaan ei voi tehdä kaikkea, mutta jokainen voi tehdä jotakin.
Ja jos jokainen tekee jotakin, tulee kaikki tehdyksi.
Joohan?

Kantapään kautta

Voihan nenä. Sain nyt luettua sen kirjan loppun. Kirjan nimi oli Kantapään kautta -kirja rohkeista epäonnistumisista (Piippo&Peltola, Tammi 2012). Luin sitä noin kappaleen päivässä. En siksi, että olisin hidas lukemaan (vaikka en mikään nopeakaan kyllä ole), vaan, koska tuntui, että haluan pitkittää nautintoa. Löytää kirjasta sanomaa jokaiseen päivään.

Pakko lainata tähän blogiini yksi kirjan tarinoista. Tässäpä yksi (liki) suora lainaus.

"Yhteiskunnan muutosnopeus kiihtyy ja se asettaa isoille organisaatioille, jopa valtioille, vaatimuksia reagoida nopeammin. Silloin epäonnistumisen riski kasvaa. Kun ympäristö muuttuu nopeammin, asioita menee huti koko ajan enemmän. Silloin kyvyn käsitellä epäonnistumisia pitäisi parantua. Epäonnistumista ei pidä yrittää minimoida, vaan sen käsittelyyn ja siitä oppimiseen täytyy panostaa."

"Hyvä esimerkki siitä löytyy Oulun yliopistollisesta sairaalasta. Johtava kirurgi Heikki Wiik on aloittanut siellä tradition nimeltä Mokaperjantai. Kirurgit katsovat perjantaisin auditoriossa videoita leikkauksista, jotka menevät pieleen. Se on ennennäkemätöntä alalla, jonne tullaan viidentoista vuoden koulutusputkesta töihin. Kirurgit ovat suunnilleen jumalasta seuraavia eikä virheiden tekeminen ole heille mahdollista."

"Tradition ansiosta hoitovirheiden määrä Oulussa on pudonnut dramaattisesti. Henkilöstö on tyytyväinen työpaikkaansa ja kirungit haluavat sinne töihin."

"Heikki Wiik näytti ensimmäisessä Mokaperjantaissa omia leikkauksiaan, missä hän oli mokannut. Kirurgit istuivat auditoriossa ja katsoivat, kun videolla pomo oli valmis leikkaamaan. Toiset miettivät, että älä vaan leikkaa siitä, älä, älä! Ja kaikki meni päin helvettiä. Toinen kirurgi vieressä mietti, että miten niin tosta ei saa leikata. Mähän leikkaan aina tosta."

Hyvä OYS - epäonnistumisista oppimisen edelläkävijä!

Kirja päättyy kysymykseen:

Nyt kun voimme tehdä ihan mitä tahansa, mitä aiomme tehdä?

Niinpä. Mitä aiomme tehdä?

En vielä tarkkaan tiedä omaa vastaustani tähän, mutta sen tiedän ainakin, että huomenna suuntaan kohti kirjastoa tekemään uusia löytöjä.

Mitä sulle kuuluu? Mulle kuuluu hyvää.

Muistatko vielä, kun oli kirjekavereita? Siis ihan oikeita kirjekavereita. Oli tuoksuvia kirjepapereita ja kuoria ja sen semmoisia. Oli tosi kiva kertoa mitä on tapahtunut ja lähettää vaikkapa juuri otettu koulukuva. Aloitin aina omat kirjeeni samalla tavalla. Mitä sulle kuuluu? Mulle kuuluu hyvää. Vasta sen jälkeen oli aika kertoa muut asiat. First things first.

Minä uskon vahvasti, että me suomalaisetkin osaamme puhua. Kertoa tunteista. Itse olen huomannut, että kyllä kysyvälle vastataan. Yleensä kysyn asiakastapaamisissa ennen liikkumaan lähtemistä tai kuntotestin aloittamista, mitä hänelle kuuluu. Ihan vain yleisesti. Ja ihan oikeasti mua kiinnostaakin.  Joskus kuulumiset on vaihdettu pikaisesti, joskus lähtö venyy ja venyy, kun tuntuu että nyt tämä asia pitää saada purettua ennen kuin voi alkaa hikoilemaan. Se on musta ihan fine. Se on musta itse asiassa todella hienoa!

Ja kyllä, ehkä suomalaiset useammin aloittavat kuulumisten vaihtamisen lausahduksilla ”Noo, en mä nyt tiiä, sitä samaa…” tai ”Mitäs tässä…” tai ”No, ei kyllä kovin hyvin. On sitä ja tätä, en ehdi, en jaksa, ja ja ja…” Rapakon toisella puolella saattaa välähtää pepsodent-hymy jos toinenkin ja saada takuulla vastauksen ”Kiitos, tosi hyvin, entäs sulla?”. Vaikkei aina meniskään. No… Ainakin me suomalaiset ollaan tosi rehellisiä.

Luen juuri kirjaa nimeltä Kantapään kautta –Kirja rohkeista epäonnistumisista. On muuten hyvä. Siinä tunnetut ja vähän tuntemattomammatkin (ainakin minulle) suomalaiset kertovat rohkeasti omista epäonnistumisistaan.

Anteeksi kuinka? Kuka haluaa lukea tällaista ja varsinkaan kertoa ja muistella ikäviä asioita? No, ainakin niistä voi ottaa opiksi, kuten moni tarinan kertojakin kirjassa toteaa. Hyvinä aikoina tulee hyviä muistoja, huonoina aikoina tulee hyviä opetuksia… Vai miten se nyt menikään?

Facebook on hieno asia. Aion jakaa tämänkin kirjoituksen facebookissa.”Mitä mietit?”, kysyy Facebook. Tykkää, tökkää, jaa. Todellakin!

Mitä sulle kuuluu? Mulle kuuluu hyvää.
tv. Heli
p.s. Kuva olis kiva.

Run, Heli, Run!

Muistan elävästi vuoden 1994. Olimme Kälviän koulujen välisissä yleisurheilukisoissa (yksi vuoden kohokohdista, oli sitten itse katsomossa tai lähtöviivalla). Minä en ollut mistään lahjakkaimmasta päästä, mutta kun kerran sai osallistua niin minähän menin. Jännitti ihan törkeesti.

Osallistuin 800 metrin juoksuun. Vatsaa väänsi ja olin meidän koulun ainoa juoksija tuossa lajissa. En ollut ennen osallistunut pidemmille matkoille. (Ja voi pojat kun tuo matka tuntuikin pitkältä!). Pyssy pamahti ja tyttöjoukko pinkaisi liikkeelle. 

Muistan kuin eilisen päivän kuinka meidän koulun 6. luokan poika juoksi KOKO MATKAN vierelläni ja kannusti: Hyvä Heli! Jaksat vielä! Juokse, juokse! Ja minähän juoksin. Juoksin niin lujaa, että viimeisellä sadalla metrillä ohitin vielä kaksi juoksijaa ja tulin toiseksi. En olisi IKINÄ USKONUT! Sain siis hopeamitalin! Ihan parasta! Muistan kuinka vielä viikkoja kisojen jälkeen kaverin kanssa juteltiin, että hopea onkin paljon nätimpi väri kuin kulta. Ja se voittaja olikin ihan oikea juoksija. Juossut kilpaa ennenkin.

Kuinka upea tunne olikaan saada mitali kaulaan. Voitin ne isompien koulujenkin tytöt, jotka kävivät kylän kisoissa viikottain. Ja kuinka hienolta tuntuikaan saada kannustusta joltain ei-niin-läheiseltä henkilöltä, ponnistella oman jaksamisen kynnyksellä, puhista ja puuskuttaa, taistella ja sinnitellä, tehdä jotain mihin ei itse uskonut kykenevänsä… mutta joku toinenpa uskoi. Halusin näyttää pojalle, että "kyllä perskuta vie olen kannustuksesi ja luottamuksesi arvoinen". 

Se oli niitä päiviä, mitä kolmosluokkalainen ei hevillä unohda. Maaliviivalle päästyäni oli pakko istua alas ja tasata hengitystä. Vierelläni kentän laidalla juossut kaveri taputti selkääni ja sanoi: ”Hyvä Heli, mahtava juoksu!” Vitsi, mikä päivä.

Uskon koko sydämestäni, että mikään muu ei kehitä, kasvata, motivoi ja innosta ihmistä yhtä paljon kuin vastuun saaminen, toisten luja usko omaan osaamiseen ja myös niiden piilevien taitojen ja voimavarojen esiin tuominen heikkoinakin hetkinä, kun oma usko meinaa loppua.

Luoja

Anna haluni aina olla suurempi kuin kykyni.

-Michelangelo-